Valmistelen tässä tekstiä ennakkoluuloista ja mielessäni alkoi pyörimään ensin sääliminen ja sitten häpeä. Monet sanovat että sääli on sairautta ja joidenkin kohdalla se tuntuu siltä, mutta vielä enemmän se on mielestäni tietämättömyyttä. Se parin minuutin hetki kun kohtaat ihmisen kadulla ei anna sinulle välttämättä yhtään oikeaa aavistusta hänen tilanteestaan.
Olen lukemattomia kertoja kaatunut ulkona, kaupungilla, bussissa tai portaissa ja aina seurauksia on kahdenlaista, täydellinen ignooraaminen tai väkisin auttaminen. Kumpi sitten on pahempi ja miten tämä oikein liittyy sääliin tai häpeään? Kaatumiseni aiheuttavat usein voimakasta häpeäntunnetta koska niitä on vaikea ennustaa saati hallita. Keppien kanssa kompurointi myös näyttää aika hirvittävälle, kuulemma. Aavistan aina puolisen sekuntia ennen että nyt kaadun, mutta vain harvoin pystyn sen välttämään. Jos olen jonkun kanssa saan yleensä apua häneltä ja ohikulkijoiden eliminoiminen on suhteellisen helppoa. Mutta jos olen yksin, jakautuvat auttajat näihin kahteen leiriin. Koska yleensä en koskaan satuta itseäni ja pääsen ylös omin avuin, ei minua haittaa ihmisten välinpitämättömyys niinkään. Sitä vastoin väkisin ylös maasta repiminen tarkistamatta tarvitsenko apua on koskemattomuuteeni kajoamista, vaikkakin hyvä ajatus. Ehkä minun ei pitäisi arvostella näitä auttajia, jotka ovat huolissaan voinnistani, mutta aina voisi kuitenkin kysyä.
Jatkuva pyllylleen tai polvilleen lentäminen tietenkin nolottaa ja ärsyttää. Mutta kyllä se välillä naurattaakin, ainakin silloin kun kompastuin kaverini kävelytelineeseen ja toinen kenkäni lensi ilmassa pääni yli. Siitä asennosta oli mahdotonta päästä pois ilman apua, kiitos siis avusta.
Kompastelua pahempaa on ihmisten suoraan tai kautta linjain minulle osoitettu sääli. Sen, että liikun kepeillä ja joskus pyörätuolilla ei pitäisi hetkauttaa kuin ehkä lapsia, mutta aina vain huomaan työntäväni mielestä pois nimenomaan aikuisten sääliviä katseita tai lausahduksia. Ne ovat ehkä alitajuisia tai hyvällä tarkoitettuja mutta pakko ihan suoraan sanoa että ne satuttavat välillä. Ne jäävät jonnekin taustalle, ja vaikka yritän ne poistaa niin silti ne ovat osa sitä minussa asuvaa häpeää. Häpeä oli usein vieraana ajatuksissani teini-iässä. Oli aivan kamalaa olla koulunsa ainoa todella erottuvasti erilainen, ihan oikeasti. Siinä säälin aiheuttamassa itsesäälissä tuli uitua usein, kunnes pikku hiljaa kasvoi ymmärrys omasta ainutlaatuisuudesta joka meille kaikille jossakin vaiheessa tulee.
Jos voisin jotain mielestäni poistaa, pyyhkisin kaikkien pelokkaiden mummojen katseet, äitien ei saa tuijottaa/tule tänne jo sieltä ja kaikki tietävien kiva että säkin oot täällä / kyllä sustakin vielä jotakin tulee / rakkaus ei katso ulkonäköä lausahdukset pois. Sillä niin muuten tulikin, pirun vetävä, fiksu ja korkeakoulutettu nainen! Jolla nyt sattuu olemaan yhteensä neljä jalkaa ja kip-kop kävelytyyli. Ja noihin älynväläyksiin on tehnyt mieli sanoa "ÄLÄ IHAN TOTTA, EN OOKAAN IKINÄ NORMAALIEN ILMOILLA OLLUT, TOSI SIISTIÄ!"
On helppo sanoa älä välitä, kun joku kohtelee sinua huonosti tarkoittamalla hyvää. Ymmärrän ettei sääli sinäänsä ole huono asia, sillä vaan ei päästä maailmassa eteenpäin. Yksikään säälipiste ei ole auttanut minua saavuttamaan niitä asioita mitä minä nyt olen. Sen ovat tehneet minä ja minua aivan tavallisena pitävät ja rakastavat ihmiset, minuun uskovat henkilöt. Vammaisten psyykkistä älykkyyttä usein määritellään sen mukaan miltä he näyttävät ja kuinka he pystyvät toimimaan. Se ei kuitenkaan kerro välttämättä mitään, voit olla täysin hakoteillä. Ja silloin tulee se kuuluisa häpeä kun on tajunnut jotain ihan väärin. Silloin mietin heti että hän tarvitsee paljon hyviä ajatuksia. Sääli on siis luonnollista, ei se ole paha asia, ellei siitä tee tapaa. Kaikki tunteet kertovat aina jostakin myös itsessäsi.
Näköjään tätä aihetta voisi jatkaa todella pitkään, mutta tässä sopivan pituinen vuodatus maanantaille.
Miltä sääli teistä tuntuu?
Elisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti