Ei kaikki aina mee niinku kelaa...

Olen kirjoittanut tänne blogin puolelle viimeksi lokakuun lopussa. Olen miettinyt mitä ja miten sanoisin, vältellytkin ja ajatellut ettei tarvitse sanoa mitään. Englanti avasi silmäni ja tein ratkaisun, joillaista en olisi ikinä uskonut uskaltavani tehdä.

Erosin.

Silmäsi kun kerroin että lähden
täynnä kyyneleitä
miehet eivät itke
mutta nyt sinä itket takiani

En minä tarkoittanut sitä niin
en halunnut satuttaa
joskus kuitenkin
on pakko uskaltaa
lähteä ja jättää
jotta voi taas löytää

Kun näet minut, älä itke
hymyile ja muista mitä meillä oli
sillä sitä ei aika poista
ja se oli totta

Pahinta on tulla jätetyksi. Vielä pahempaa on jättää. Rakkaudessa ei ole järkeä, laulaahan YUP:kin että Rakkaus on pesti hulluuteen. Sitähän se on, ja silti janoamme sitä. Pikaromanssi vie järjen, parisuhde suhteellisuudentajun. Kun rakkaussuhde päättyy, saattaa ihminen olla pitkään tuuliajolla. Minusta tuntuu että minä olen juurtunut maahan. Jouduin tekemään ikävästi oman terveyteni takia ja se toki sattuu, mutta mikään ei koskaan ole yksinkertaista. Ei se, että valitsee olla yksin tai sitten jonkun kanssa. Elämä heittää eteen arvaamattomia tilanteita, yllätyksiä, ja tämä oli yksi niistä.

En itkenyt kun lähdin. Itkin vasta kun lääkäri kysyi raskaustoiveistani. Itkin kun neuvottelin lääkärin kanssa ehkäisystä. Ei tullut minulle perhettä. Se oli harhaa, illuusio, taitava kulissi josta minä haaveilin. On ollut vaikea itkeä asiaa, josta on pääosin ollut hyvillä mielin ja helpottunut. Välillä kuitenkin suru pyyhkäisee yli ohimenevän muiston tai kappaleen muodossa. Kun vielä kesällä asiat oli ihan hyvin. Sitten hitaasti ja samalla nopeasti jokin muuttui. Kai yritin liikaa. Ehkä suhteeni ovat olleet liikaa yrittämistä. Kaikki tarvitsevat rakkautta, ilman sitä ei ole elämää. Sitä on kuitenkin niin monta erilaista muotoa. Tämä muoto ei ollut minun.

En tiedä mitä ihmiset haluavat, ehkä eivät mitään. Tietämistä tärkeämpää on ymmärtää. Minä ymmärrän itseäni mutta en ota selvää muista.

Minun jouluni on tänä vuonna aivan erilainen kuin etukäteen kuvittelen. Se on samaan aikaan niin surullinen ja niin vapauttava.

Näin kirjoitin Tukilinjan blogiini, jota pidän nyt joulu-tammikuussa. Tuntuu katkeransuloiselta kirjoittaa erosta kun juuri kesällä mietin miten kaikki bloggaajat eroavat. Nyt minäkin. Ja siinä minua lohduttaa ainoastaan että en ollut onnellinen. Kärsimme molemmat eikä toinen kestänyt minua kiusaavia sairauksia. Minä en jaksanut tarpoa kaksin mutta yksin. En jaksanut pitää yllä yksin kulissia ja haaveilla asioista mitä en tule tämän ihmisen kanssa koskaan saamaan. En ole itkenyt hirveästi, hyvin vähän ja sekin on ollut ikävää lasta kohtaan. Kyllä, hän oli minunkin lapseni ja hän on aina sydämessäni minne menenkin. Toivottavasti saan suojella häntä kaikelta maailman julmuudelta jatkossakin. 

Vaikka tämä mielenkiintoinen uusperkuvioni nyt romahtikin niin blogi ei pääty. Minulla on vielä paljon sanottavaa liittyen vammaisen oikeudesta omaan perheeseen, enkä tule koskaan luopumaan unelmistani.

Hyvää joulua.

Kun lapsi kysyy kuolemasta

Minulle kuolema on ollut hyvin tuttu vieras elämässä. Niin aivan ensi hetkistä kun synnyin elottomana, mutta yllättäen se olikin kaksoissiskoni joka nukkui pois - niin se oli ennustettu että toinen jää ja toinen lähtee ja osat kääntyivät toisin päin. Ja kyllä, on täällä taisteltukin eteenpäin. Minusta tuntui jo pienenä ettei kuolema lopullisuudellaan jätä minua rauhaan. Istuin eteisen nurkassa ja laskin kuinka minulla olisi enää 95 vuotta elinaikaa, hakkasin lattiaa ja huusin äidille etten halua kuolla, en halua. Jotenkin koko lapsuus meni kuntoutumisen ja jumppien parissa, oli yritettävä aina enemmän. Turvattomuuden tunne säilyi silti aina mukana ja aktivoitui viimeistään tuoreena lukiolaisena kun äitini yllättäen kuoli. Elämäni isoin ja paskin asia, joka nyt 10 vuoden jälkeen tuntuu jo ihan luonnolliselta. Mutta se oli hirveää. Oli pakko vaan jaksaa opiskella ja pärjätä elämässä. No, ei olisi ollut pakko. Kerroin viime tekstissä masennuksestani, joka alkoi ehkä juurikin tästä äidin kuolemasta ja kesti noin kahdeksan vuotta. Se loppui vasta kun hyväksyin että kuolema tulee silti vaikka kuinka juoksisin pakoon tai kieltäisin. Jostain syystä en ole pelännyt eniten läheisteni kuolemaa vaan sitä että minä katoan ja minua ei enää ole, ja sitten olisin aivan yksin.

Puhuin kyllä vuosia pahasta olostani ammattilaisille mutta kuolemanpelostani vaikenin. Kun sitten kuuden vuoden päästä biologinen isäni kuoli yllättäen jouduin kohtaamaan kuoleman taas. Todella silmästä silmään, lähiomaisena. En päässytkään enää pakoon. Masennus ei kuitenkaan aktivoitunut heti, koska isääni ei liittynyt niin suuria tunteita kuin äidin menetykseen. Paska homma, mutta ei voi mitään ajattelin. Meni noin vuosi kun kuolemanpelko otti jälleen vallan ja tällä kertaa niin pahasti että pelkäsin töissä ja pelkäsin kotona. Lopulta hain apua ja voimat loppuivat päivystyksen ovelle. Kiitos sille hoitajalle, joka vakuutti että minä en ole hullu eikä minun tarvitse hävetä, minä en vain jaksa nyt yksin eteenpäin. Ja loput tiedättekin, tarina jatkuu tämän blogin muodossa.

Minä kävin todella pitkän ja rankan terapian, mutta minulla oli apunani todella taitava terapeutti. Hän osasi kysyä oikeita asioita, hän lohdutti kun minua pelotti ja kun minusta tuntui että en selviä valoi minuun uskoa että asiat muuttuvat vielä. Ja niinhän ne todella muuttuivat. Muistan hetken kun hän kysyi minulta miksi pelkäät kuolemaa ja jouduin kauhun valtaan. Olin vihainen että hän sohaisi kaikkein arinta kohtaani. Sain paniikkikohtauksen ja se jäi viimeiseksi. Siinä hetkessä voimistuin niin paljon, että ymmärsin mikä minua kaihersi. Ei itsessään kuolema, se ei ole paha asia vaan se mitä sen jälkeen tapahtuu. Käytimme paljon aikaa maailmankatsomukseni pohtimiseen ja tajusin että meillä kuolemasta ei ole puhuttu tai jos on niin on sanottu että elämä menee nopeasti ohi ja sitten lopulta ei ole enää mitään - meitä ei enää ole. Minulle ei siis kerrottu sen olevan luonnollinen ei pelättävä asia eikä annettu mahdollisuutta uskoa tuonpuoleiseen elämään vaan naureskeltiin kun minä halusin uskoa enkeleihin.

Siispä, kun tänään pojan kanssa juttelimme kuolemasta minä annoin hänen puhua ja kuuntelin. Juttu lähti siitä, että he olivat käyneet esikouluryhmän kanssa seurakuntakodilla ja askarrelleet jokainen oman enkelin ja heille oli kerrottu että pappi (ilmeisesti Jumala) tietää ja näkee kaiken. Poika halusi tietää mitä sitten tapahtuu kun me kuollaan. Vaikea kysymys, mutta minua ei yllättävää kyllä ahdistanut.  Ja ennen kuin ehdin vastata hän itse vastasi itselleen: "Sit kun me kuollaan me käydään ylhäällä ja tullaan takaisin alas ja eletään tuhatvuotiaiksi. Me tullaan uudestaan tänne, uskotko sä niin kuin mä uskon?" Sanoin että kyllä uskon, vaikka me ei voida varmasti tietää niin kyllä minä uskon ja kuolemaa ei tarvitse pelätä, se on ihan luonnollinen juttu. Poika vaikutti olevansa hyvillään vastauksesta ja kysyin vielä olisiko hänellä muuta kysyttävää aiheesta. Hän halusi tietää kuinka vanhoiksi tiikerit elävät. Vastaus löytyi, noin 15-vuotiaiksi. "Mutta minä voin elää ainakin tuhatvuotiaaksi!" Niin, ainakin 100 vuotta hyvinkin. Hän mietti ja sanoi: "Mutta lapsetkin voi kuolla, minä en halua kuolla lapsena vaan aikuisena." Vastasin, että sitä me ei voida päättää mutta meistä pidetään täällä huolta ja sun ei tarvitse pelätä sellaista. Meille on jokaiselle se Jumalan oma suunnitelma.

Näin meillä yhdistettiin kirkon oppeja ja omaa maailmankatsomustani, jonka poika yllättäen jakaa.
Sitä ei ole mitenkään opetettu vaan hän on oivaltanut sen itse, vasta viisivuotias. Pieni suloinen poika, jolla on niin paljon elämän energiaa että isotkin asiat on yksinkertaisia. Minulle tuli tuosta keskustelusta niin syvä rauhantunne, että tunsin ettei minunkaan tarvitse huolehtia miten elämä meitä kuljettaa. Se kantaa kyllä.

Masennuin, entä sitten?

Tänään vietetään kansainvälistä mielenterveyspäivää ja siihen liittyen haluan kertoa omasta masennuksestani, joka tänään on jo kaukana takana päin.

Lukioiässä minua kohtasi erittäin suuri menetys, joka vaikutti elämääni käsittämättömän paljon. Elämäni tärkein ihminen kuoli yllättäen. Sillä hetkellä maailmani romahti ja olen kasannut sen pala palalta takaisin tämän kymmenen vuoden aikana. Vaikeassa tilanteessa ihminen yrittää selvitä kaikin voimin, keskittyy suoriutumaan ja pärjäämään, pysymään pinnalla. Pakottaa surun taka alalle. Niin minä tein muutaman vuoden. Sain apua ja tukea, olin saanut jo pienestä pitäen. Kuitenkin lukitsin surua ja tunteita sisälleni ja totuin pahaan oloon. Siihen etten nähnyt kunnolla värejä elämässä, ajattelin että kaikista muistakin tuntuu siltä. Keskityin todella paljon uintiin, koska endorfiini helpotti oloa eikä väsyneenä tarvinnut ajatella. 19 vuotiaana asiakkuuteni nuorten puolella päättyi ja ajattelin pärjääväni, olinhan saanut niin paljon jo tukea. Todellisuudessa en kuitenkaan pärjännyt. Aloin saada paniikkikohtauksia. Kuolemanpelko joka minulla on aina ollut kasvoi aivan uusiin mittasuhteisiin. En päässyt sitä pakoon. Aloitin masennuslääkkeet, koska juttelemaan ei päässyt ennen sitä. Pääsin poliklinikalle vasta toisella lähetteellä. Juttelut harvakseltaan eivät kuitenkaan riittäneet. Opiskelin ammattikorkeakoulussa kiinnostavaa alaa, vanhustyötä ja kursseilla käsittelimme tottakai elämän loppupäätä, kuolemaa. Yhtäkkiä se tuntui olevan minulle liikaa, ajattelin liikaa omaa kuolemistani ja mitä jää jäljelle. Yhdistettynä paineiseen aikatauluun koulussa ja opinnäytetyöprosessiin tuli ilta jolloin romahdin. Huusin apua, tuntui että hajoan pieniksi palasiksi ja katoan. En halunnut kadota. Kun tämä toistui muutaman minuutin välein useamman kerran, en uskaltanut enää tehdä mitään. Puhuin itseni sisälle kriisiosastolle. Lääkitystäni muutettiin ja sain hoitoa. Olin kolme kuukautta pois koulusta. Seuraavat puoli vuotta opiskelin niin paljon että sain muut kiinni, saimme opinnäytetyön valmiiksi mutta minä en valmistunut samaan aikaan. Samana syksynä koin toisen menetyksen, joka ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta, tunsin enemmän vihaa ja pettymystä kuin surua.

 

Seuraava romahdus tapahtui vasta reilu vuosi tämän jälkeen. Olin koko kolmen vuoden ajan ollut masentunut, tunsin sen. Mutta kun elämässäni tapahtui liian monta muutosta yhtä aikaa pääni ei enää kestänyt. Olin toipunut vaikeasta kroonisesta päänsärystä, joka oli ollut niin rankkaa että aloin pikku hiljaa masentua enemmän. Tähän yhdistettynä lopullinen ero ensimmäisestä vakavasta suhteesta, valmistuminen ja ensimmäinen oikea työ huonolla perehdytyksellä, muutto täysin uuteen paikkaan yksin... nämä kaikki johtivat hyvin syvään masennukseen. Niin syvään että tänä päivänä ihmettelen että edes selvisin siitä. Lääkäri puhui elämänmuutoksesta ja näytti Nick Vujicic n kuvia, miehen jolla ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta joka rakastaa elämää. Sanoi että jos hänkin selvisi niin minäkin selviän, tulen vielä rakastumaan uudelleen. Pidin lääkäriä typeränä. Hän oli kuitenkin oikeassa. Muutaman viikon päästä tutustuin nykyiseen mieheeni ja paraneminen alkoi.

Hoitajani ihmetteli kuinka viikonlopun aikana muutuin täysin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kliinisesti masentunut. Toipuminen kesti toki kauan, melkein vuoden ja lopetin mielialalääkkeet vasta yli kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen. Kävin kolmen vuoden tiiviin terapian, joka oli kohdallani se kaikkein ratkaisevin tekijä parantumisen kannalta. Terapia loppui vuosi sitten. Nyt voin sanoa että olen parantunut, vaikka samanlaiseksi en koskaan tulekaan ja aina pelko masennuksen uusiutumisesta on jossain mielen sopukoissa on.

Ehkä tulen joskus olemaan neuvolassa työntekijälle kasa psykiatrisia sairaskertomuksia ja uusi riskiodottaja. Ehkä olen jonkun mielestä heikko kun söin niin kauan lääkkeitä. Kuusi vuotta putkeen. Mutta se, joka sanoo että lääkkeillä eteenpäin tarpova on heikko, ei tiedä oikeasta masennuksesta. Siitä, kun tulee lopulta se aamu jolloin ei enää pääse ylös sängystä, kun on yrittänyt niin kauan jaksaa eikä enää vain jaksa. Kun on niin väsynyt ettei voi nukkua ja niin sekaisin ettei osaa syödä. Tuijottaa seinää ja tuntee itsensä niin huonoksi ihmiseksi kun mieli on musta eikä siellä ole edes harmaan värejä. Kun haluaisi pakoon muttei voi lähteä. Kun aamulla toivoo ettei enää heräisi. Toisella kerralla odotin liian pitkään ennen kuin hain kunnolla apua, olin hengenvaarassa. Ja totta se on, kaikki eivät selviä. Minä selvisin, kovalla työllä ja hyvällä onnella, rakkaudella. Läheinen suhde mieheni poikaan ja hänen viaton rakkautensa minua kohtaan on myös auttanut paljon. En ole vieläkään täysin kokonainen, mutta erittäin hyvällä tiellä.

Sinulle, joka kamppailet masennuksen kanssa haluan sanoa: älä luovuta, joskus tulee se päivä kun voit taas iloita auringosta ilman sitä kalvavaa tunnetta ja surua. Kun tuntuukin ihan hyvältä. Elämä kantaa, jos se on minutkin kantanut kaiken jälkeen, se kantaa sinutkin.

Muista: älä luovuta.

Maailman CP-päivä

Eilen vietettiin kansainvälistä CP-päivää ja vietän sen Englannissa Bournemouthissa. Tänään meitä on tässä talossa kaksi cp-vammaista, lähes 24 vuotta nuorempi nuori neiti Elsa ja minä. Meillä molemmilla vamma on alkujaan hapenpuutteesta vauvana, mikä on ehkä yleisin cp-vamman syntytapa. Minä synnyin 28 raskausviikolla kaksoissiskoni kanssa estelyistä huolimatta. Minulla on käsitys ettei lääkäri halunnut suoraan tehdä äidilleni sektiota vaan synnytys tapahtui alateitse, kunnes minulta katosi sydänäänet. Kyseessä oli kaksosraskaus ja kaksoissiskoni syntyi ennen minua, jonka jälkeen minä jäin jotenkin jumiin ja päädyttiin hätäsektioon.


Tänä päivänä olen hyvin kiitollinen omasta elämästäni ja toimintakyvystäni, vaikka se joskus on rankkaakin. Löysin nimittäin oman syntymätodistukseni muutama vuosi sitten, joka antoi ymmärtää että olin syntymä hetkellä eloton. Mikä sitten sai sen elämän energian virtaamaan takaisin, en tiedä, mutta hieno juttu se on. Olen saanut kokea paljon elämäni aikana ja elänyt hyvää elämää vammasta huolimatta. Miksi tämä päivä on minulle erityisen merkityksellinen on että kaksoissiskoni menehtyi muutama kuukausi syntymämme jälkeen. Minä sain kuitenkin jatkaa elämää ja vaikka se on välillä ollut todella hankalaa ja rankkaa, etenkin teininä heh, niin on siitä nautittukin. En sanoisi että vammaisuus on vienyt minulta mitään vaan pikemminkin tuonut tapahtumia ja ihmisiä elämään. Ei ole helppoa löytää paikkaansa vammaisena nuorena naisena yhteiskunnassa, mutta on siinä joten kuten onnistuttu: elämä on normaalia parikymppisen naisen arkea perheen kanssa. Kun mietin muutama vuosi taaksepäin mahdollisuuteni perhe elämään oli suurin haaveeni ja samalla pelkoni että toteutuisiko se ikinä. Vammaisena kumppanin löytäminen on hieman haastavampaa kuin ilman vammaa, mutta ei toki mahdotonta, sen olen nähnyt itse ja ystävieni kohdalla. Onneksi pelkoni osoittautui siis turhaksi ja olen saanut elää perhe elämää äitipuolena jo jonkin aikaa.


Cp-vammaisena on ollut hienoa päästä seuraamaan pienen Elsan ja hänen perheensä arkea.
Kun perheessä on pieni erityislapsi viikot täyttyvät erilaisista menoista, mutta on sitä lepoaikaakin tässä ollut hyvin.  Toissa päivänä kävimme Townsend Children Centerissä ja veimme Elsan aistihuoneeseen, jossa on erilaisia valoefektejä pimeässä huoneessa. Tyttö nautti todella paljon kuplakoneesta ja eri väreistä, mutta mieluisinta hänelle oli kuitenkin "tunneli", jonka valoja pystyi vaihtamaan katkaisijaa painamalla. Elsa vaihtoi itse käsillään ja jaloillaan valoja ja oli liikuttavaa huomata hänen halunsa tehdä asiat itse ja myös hänen ilonsa kun hän onnistui. Katsoin häntä melkein kyyneleet silmissä. Tuli mieleen oman lapsuuteni lukuisat jumppahetket, kun itsekin yritin kovasti ja lopulta onnistuin. Eniten minua kuitenkin liikuttaa häntä rakastava perhe, joka hoitaa häntä rakkaudella ja pyrkii jatkuvasti tarjoamaan hänelle uusia kokemuksia ja iloitsee hänen edistymisestään, oli se sitten pieni tai iso asia. Myös tapa, kuinka perhe on ottanut Hanlonin vastaan ja hoitamaan Elsaa lämmittää sydäntä. Apua todella tarvitaan kun pikkusisko muutaman kuukauden päästä saapuu maailmaan. Olisipa kaikilla näin mahtava perhe.

Äitipuolen vartalo

Synnyttämättömälläkin naisella voi olla maharöllykkä. Sitä olen päässyt todistamaan näiden parin vuoden aikana. Puhutaan iskä ja äitivartaloista, vartaloista joissa on ottaa mistä kiinni, pientä hyllyvyyttä ja niin edelleen. Mutta entä sitten äiti- ja isäpuolten vartalot? Saako äitipuolella olla ylimääräistä vyötäröllä ilman raskauta ja synnytystä, jota usein pidetään tähän syynä? Ihan valehtelematta, minulle on tullut muutama kilo tässä vajaa kolmen vuoden äitipuolielämän aikana. Ja se on tullut enimmäkseen vyötärölle. Pojan mukaan se näyttää vauvamahalta, vaikka siellä ei kukaan asukaan. Laitoin juuri varastoon ison säkin pieniä vaatteita ja olen ottanut vastaan sopivampia. Ei ole kyse siitä että en pitäisi itseäni kauniina tai viehättävänä, en vain oikein viihdy kropassani tällä hetkellä. Olen huomannut, että jos puhun painostani muut sanovat: "Et sä lihava ole". Niin, en vielä minä ajattelen.



Lihomiseni on tapahtunut pikku hiljaa, pari kiloa per vuosi, oikeastaan vähän varkain. Päähäni on iskostunut kehonkuva urheilijavuosilta ja tuntuu ettei mieli ole pysynyt muutoksessa mukana. Ei ole nimittäin kovin montaa vuotta siitä, kun minulla oli pyykkilautavatsa, lihaksikkaat kädet ja timmit vatsalihakset niin kuin uimareilla tyypillisesti on. Nyt tilalla on pömppis ja venymäarpia sekä lantiollakin hieman lisää. Muutos ei ole kovin iso mutta kyllä sen on esimerkiksi vaatteissa huomannut, muutama kuukausi aiemmin ostetut housut ovat jo pienet. Ja ovat jotkut läheisetkin pyöristymistäni kommentoineet. Painonnousu on vaikuttanut itsetuntoon, liikkumiseen ja jaksamiseen. Rehellisesti sanottuna en halua tulla raskaaksi lievästi ylipainoisena ja vaikkei se ole suunnitteilla nyt, olisi hyvä tarttua muutokseen jo etukäteen. Esimerkiksi 20 kilon painonnousu estäisi todennäköisesti itsenäisen liikkumiseni kepeillä raskauden loppuvaiheessa. Vartalotyyppini on sellainen että kroppa pitää kiinni omistaan. Minulla on myös todella hidas aineenvaihdunta. Ei ole kyse siitä etten olisi yrittänyt laihduttaa, olen kokeillut jos jonkin laisia ruokavalioita ja treenejä. Viiden kilon tiputushan vaatisi ahkeraa liikuntaa ja tiukempaa ruokavaliota, sillä pelkällä ruokavaliolla tulos on ollut grammoja. Viimeisin laihdutukseni kesti kuukausia ja eroa ei tullut. Edellisen eron jälkeen laihduin kymmenen kiloa ja ne ovat tulleet takaisin aloitettuani migreenilääkityksen muutama vuosi sitten. Jotkut sanovat että lääkkeet eivät lihota. Itse olen kuitenkin todennut että ne keräävät nestettä ja lisäävät ruokahalua ja sitä kautta painonnousua.

Tiedän etteivät kuvat näytä pahalta. Ehkä joidenkin mielestä minun ei edes pitäisi puhua ylipainosta, vaikka olen lievästi lihava. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että kun liikkuu hankalammin tuo jokainen kilo lisää haastetta. Ja miksi niin monet laihduttavat normaalipainon sisällä tai näkevät itsensä lihavina ilman syytä? En tiedä, mutta ei se tarkoita ettei rakastaisi itseään tai olisi jotenkin sairas. Samoin, jos ajattelet että onpas tuo vuosien aikana lihonut, et voi tietää mitä taustalla on. Kenties vaikea kipusairaus joka rajoittaa liikkumista, kuten minun migreenini, päänsärkyni ja nykyisin myös fibromyalgia tekee. En syytä lihomisestani sairauksia, mutta kyllä tahdon sanoa että ne vaikuttavat paljon. Liikunnasta on apua ja se on esimerkiksi fibromyalgiassa tärkein hoitomuoto, mutta kun rakkaasta lajista, uinnista, tulee väkisin vääntämistä hampaat irvessä koska uimalakki puristaa päänahkaa mutta ilmankaan ei voi olla, tullaan pattitilanteeseen. Samoin jos joka paikkaa särkee jo valmiiksi ja lenkin tai kuntosalin jälkeen ei meinaa sängystä tai sohvalta päästä enää ylös motivaatio laskee. Tässä en nyt tarkoita että lähtisin repimään vaan että ihan normaali rasitteinenkin liikunta saa minut kipeäksi. Olen siis todennut että kevyt liikunta etenkin kävely on minulle se paras juttu juuri nyt.

Kun yritin saada väkisin kiloja tippumaan, mutta mitään ei tapahtunut, päädyin lopettamaan tiukat ruokavalion rajoittamiset ja keskittymään puhtaaseen ruokaan. Valitettavasti sekään eikä esimerkiksi kokeilemani ayurveda ole pysäyttänyt painonnousua. Arvelen, että moni nainen ja miksei mieskin jakaa tämän ongelman kanssani, kun parin kympin jälkeen painoa on kertynyt tasaiseen tahtiin, mutta sitä ei vain nitistetä Superdieetillä, Alku ruokavaliolla, ph dieetillä tai muilla valmennuksilla. Ehkä kunnon hikiliikunta viidesti viikossa ja karsittu ruokavalio toimisi, mutta kuinka moni siihen oikeasti pystyy? Silti jotain on tehtävä ennen kuin oikeasti ollaan ongelman äärellä, ihan jo liikuntavammankin vuoksi.

Onko sinulla ollut vaikeuksia laihduttaa ja miten olet onnistunut?
Vai oletko hyväksynyt painonnousun osana elämää?

Yksin Englantiin

Bloggaaminen tuo elämään jänniä asioita. Elokuun alussa Meriannen mielessä-blogia pitävä Maiju tuli perheensä kanssa Suomeen ja menin muiden joukossa tapaamaan heitä hotellille Helsingin keskustaan ennen kuin he jatkoivat matkaa Maijun kotiseudulle. Kun siinä sitten pidin sylissäni Danin ja Maijun tytärtä, pari vuotiasta Elsaa, tunsin hyvin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Elsallahan on myös cp-vamma mutta myöskin kuulo- ja näkövamma. Sisäkorvaistutteiden ansiosta hän kuitenkin kuuli mitä sanoin ja hänen katseensa oli ihanan tarkkaileva.Vaikka Elsa on vielä pieni näen hänessä hirveästi potentiaalia. Siksikin haluan päästä seuraamaan hänen arkeaan Englantiin, jonne parhaillaan olen matkalla. Tiedän että Elsa on yhtä vahva kuin minä olen ollut silloin pienenä, alle kilonpainoisena keskosena. Keskosuus siis myöskin yhdistää meitä. Koska olen työskennellyt erityiskoulussa myös erilaiset aistiproblematiikat ovat tuttuja. Olen pitänyt räätälöityä
iltapäivätoimintaa hyvin eri tavoin vammaisille lapsille. Kun näkö ja kuulo ovat heikot jää jäljelle muut aistit kuten esimerkiksi tunto, jonka kautta Elsakin jäsentää paljon maailmaa. Kun Elsan perhe tapaa ystäviä Elsa ei nökötä omassa tuolissaan vaan kiertää sylistä syliin.



Odotan siis enemmän kuin kovasti yhteistä kolmea viikkoamme Englannissa. Uskalsin lähteä, koska tunsin oloni heti tervetulleeksi ja hyväksytyksi heidän perheeseensä. Minulla on vähän lentopelkoa, mutta se voi johtua neljän vuoden lentotauosta. Lopetin juuri lyhyen sijaisuuteni ja minulla on kaikki siis auki ainakin työn suhteen, Suomessa olen viime aikoina saanut vain muutaman viikon sijaisuuksia. Taloudellisesti matka kannatti tehdä nyt, kun töitä on ollut putkeen parisen kuukautta. Juuri nyt tuntuu että voisin viihtyä Englannissa pidempäänkin ja aika näyttää mitä tapahtuu. Voihan olla etten pidä Englannista ja että koti-ikävä iskee lujaa tai sitten viihdyn hyvin. En ole koskaan ollut mikään maailman valloittaja tyyppi vaan mukavuudenhaluinen, joten voitte varmaan arvata että herätys klo 2.15 kirpaisi hieman. Nyt olen kuitenkin tekemässä jotain täysin uutta ja jännittävää.

Jälleen kerran pakko kehua miestäni joka liputti täysillä tämän matkani suhteen. Hän, joka ei koskaan ole ollut ulkomailla tai lentokoneessa itse, sanoi että todellakin lähdet. Arvostan että hän kannusti minua lähtemään eikä jarruttele mahdollista haluani jäädä pidemmäksikin aikaa. Olen ymmärtänyt että Iso-Britanniassa voisi olla enemmän kysyntää ammatilleni vanhustyön ja muistisairauksien asiantuntijana. En ole Suomesta vielä löytänyt paikkaani geronomina ja se on harmittanut paljonkin, koska panostin opiskeluun paljon ja ala on minulle rakas. Terveydenhuollon sihteerin työ on mielenkiintoista, mutta ei loppuelämäni urasuunnitelma. Miten perhe-elämän, mahdollisen välimatkan ja työnteon sitten käytännössä yhdistäisi on toki haasteellista ja pohdinnan arvoinen asia. Mutta kun aloin saada homeoireita heti muuton jälkeen uudessa kodissa tuli tunne että kokeillaan, ei ole mitään menetettävää. Minulla on siis työnhakupaperit laukussa mukana.

Mieheni usein sanoo että mietin liian pitkälle, mutta kai niin tulee tehtyä kun jaloilla ei niin nopeasti pitkälle pötkitä.  Olen aina suunnitellut ja 98 prosenttia niistä ei ole toteutunut. Se ei minua haittaa, koska tiedän että asiat menevät siten kuin on tarkoitettu. Esimerkkinä nyt vaikka se että halusin nuorena äidiksi ja 23 vuotiaana minusta tuli äitipuoli. Se on antanut osviittaa että en olisi ollut edes valmis äitiyteen yhtään aiemmin.

Mutta yhteenvetona totean että sydäntään kannattaa kuunnella ja niin minä teen nyt tällä matkalla.

Olen tällä hetkellä Riikassa ja nousen kohta Lontoon koneeseen, josta jatkan bussilla Bournemouthiin.

Jännää ja ihanaa! Muistakaa tarttua mahdollisuuksiin!

Asutko sä kotona?

Tässä yksi päivä minulle esitettiin kysymys, joillaista en ole vähään aikaan kuullut, "Asutko vielä kotona sun vanhempien kanssa?" Istuin tuolla hetkellä pyörätuolissa ja automaattisesti ajattelin että ehkä kysymys johtui siitä tai että ehkä se olikin tapa puhua smalltalkia. Se kuitenkin hämmensi minua, koska asun poissa kotoa nyt jo yhdeksättä vuotta.  Muutin pois vanhempieni luota välittömästi täysi-ikäistymisen jälkeen ja se oli minulle päivän selvää. Aluksi minulla ei ollut avustajaa lainkaan arjessani ja sen kyllä hetken päästä huomasi. Olen pienestä saakka ollut hyvin itsenäinen ja hoitanut vammaani liittyvät asiat kuten fysioterapian ja lääkärikäynnit itse teinistä saakka. Jossain vaiheessa vain todettiin ettei vanhempaa tarvita enää mukana kulkemassa. Ensimmäinen oma asuntoni oli tavallinen kaupungin vuokra-asunto ilman muutostöitä. Kiitos vanhemmilleni etteivät estelleet.

No, vastasin kysyjälle että on mulla mies ja tämän poika. Sitten juttelimme kuinka poika on hyväksynyt minut perheeseensä. Juttelin niitä näitä, mutta sisälläni käynnistyi äkkiarvaamaton tunteiden myllerrys. Eräs lukija kysyi olenko sittenkään hyväksynyt täysin liikuntavammaani ja toisaalta tarvitseeko sitä hyväksyä? Tuolla hetkellä mieleeni tuli juurikin, että ehkä en olekaan hyväksymisessä niin pitkällä kuin luulen. Olen alkanut ajatella että hyväksyminen onkin elämän mittainen matka. On aikoja kun ajattelee että miksi sitä kaipasikaan joskus toimivia jalkoja, en minä voi tietää mitä on juosta ilman linkkaamista - eikä minun tarvitse. Mutta sitten on harvoin niitä hetkiä kun todellakin haluaisi kokea rullaavan ja kevyen juoksuaskeleen eikä könkkäämistä keppien kanssa.
Niitä hetkiä että todella harmittelisin vammaisuuttani ei enää ole, ne jäivät sinne synkkään teini-ikään. Elän elämää annetuilla korteilla ja nautin siitä parhaani mukaan. Uskon että monet vammaiset kaverini sanovat tekevänsä samoin. Ei se, että joskus vituttaa kuitenkaan tarkoita ettei olisi hyväksynyt omaa vammaisuuttaan.

Mitenkään moittimatta ystävällisen kysyjän toimintaa, onhan se hämmentävää mitä pelkkä pyörätuoli saa aikaan. Minä nimittäin käytän sitä hyvin vähän, kävelen kepeillä 90 prosenttia ajasta. Ero siihen kuinka paljon minun oletetaan tarvitsevan kepeillä kuin tuolin kanssa liikkuessa on todella iso. Ovia kiiruhdetaan avaamaan vaikka saan ne itse avattua ja varmistellaan että pärjäänhän minä. Olen ottanut sen ystävällisyytenä, on kiva että välitetään. Väistämättä tulee kuitenkin mietittyä tekeekö pyörätuolin käyttö minusta jotenkin avuttomamman muiden silmissä. Todellisuudessa se antaa minulle nopeutta, näppäryyttä ja ergonomisen työasennon, eli paljon hyvää. Muistan kuinka jossakin vaiheessa teini-ikää aloin hävetä kengistä aina pilkottavia jalkatukiani ja laitoin aina varsinkin mekon kanssa toiset sukat tukien päälle. Nyt mietin, että kunpa en olisi miettinyt niin paljon sitä että näytän erilaiselta, sille ei voi mitään. Toisaalta kuka teini, vammainen tai ei, ei miettisi? Meillä jokaisella on pitkä polku kuljettavana itsensä hyväksymisen kanssa. Mutta se polku on todella palkitseva.

Kun muutto on kirosana

Ihan nolottaa että tämä on syyskuun eka postaus! Edellisestä kirjoituksesta aloitin yllättäen työn, joka jatkuu lokakuun alkuun saakka. Nämä pätkätöiksikin kutsutut rupeamat sotkevat aina mun vapaa-ajan käytön, koska olen melko loppu työpäivien jälkeen, onhan mulla jatkuva päänsärky edelleen kaverina. Harmittaa, että olen useasti teille lukijoille luvannut kirjoittavani ja sitten se on venynyt. Mutta toivon ja uskon että ymmärrätte. Elämääni ei voi mitenkään verrata monen lapsen äidin elämään mutta on tässäkin omat kujeensa, nyt viimeisimpänä jälleen uusi muutto.

Se tapahtuu viikon päästä, tällä kertaa täysin uuteen kaupunkiin, 40 kilometrin päähän nykyisestä.
Kotona alkaa näyttää jo siltä, että me todellakin muutetaan. Tosin juuri oli vielä kuukausi muuttoon ja nyt edelleen paljon pakkaamatta. Olen laskenut että tämä on minulle jo seitsemästoista muutto, ja meille yhteisesti nyt kolmas vuoden sisään. Tämä muuttotahti on herättänyt ihmettelyä ja sitä haluankin nyt hieman avata. Ainoastaan pari muutoistani on tapahtunut omasta halustani ja ne olivat omaan kotiin muutto ja muutto ensimmäiseen avoliittoon. Loput ovat tulleet olosuhteiden ja pakon sanelemana. On tullut ero ja muutto opiskelija-asuntoon, muutto työsuhdeasuntoon ja pian taas lähtö sieltä. Kun päätimme muuttaa yhteen emme todellakaan ajatelleet käydä läpi kolmea kotia näin lyhessä ajassa. Ensin meillä oli homekoti ennen muuttoamme Helsinkiin. Sitten vuokranantajamme joutui muuttamaan takaisin asuntoomme vain kolmen kuukauden asumisen jälkeen. Nyt meillä on niin kallis vuokra ettemme voi jatkaa asumista tässä. Niinpä tilaisuuden tullen päätimme lähteä hieman takaisinpäin, lähemmäs pojan äitiä, isovanhempia ja muita sukulaisia, mutta kuitenkin lyhyen matkan päähän Helsingistä.

En oikein siis ymmärrä sitä ihmettelyä mitä muutoista on seurannut. Kuka muuttaisi usein ihan vain huvikseen? Se mitä tiedämme toistemme elämästä on vain pieni raapaisu todellisuutta ja joskus sitä pysyvää kotia joutuu etsimään pidemmän aikaa. En kuitenkaan usko että kukaan muuttojani kommentoinut on mitään tahallaan halunnut sanoa, kai siinä on ollut myös myötätuntoa. Onneksi tällä kertaa meidän ei tarvitse vaivata muita, vaan meille on tulossa apuun muuttofirma. Uudessa kodissa hommaa kyllä sitten riittää. Sydämestäni toivon, että uusi paikkakunta on meille hyvä ja mieluinen ja voimme asua siellä pitkään. Sydämeen sattuu siirtää lapsi uuteen esikouluun, mutta muutakaan ei voi. Onneksi hän on sosiaalinen ja reipas tyyppi. Itse muuttohommat menee jo melko rutiinilla vaikka toki pinnaa välillä kiristää ja täysi työviikko huomioiden tulee kiire. Näillä sanoin palaan pakkaamaan.

Hurmuripoika lehtikuvauksissa

Kävimme kesäkuussa Kaksplussan muotikuvauksissa Pasilassa. Avustajani haki pojan tarhasta ja minä hurautin suoraan töistä taksilla studiolle. Meidän kuvausaika osui iltapäivälle töiden jälkeen ja pitkän päiväkotipäivän jälkeen ilmassa oli hiukkasen levottomuutta. Poika seurasi herkeämättä minun hiusten ja meikinlaittoa ja vaatteidenvaihto kävi hujauksessa. Olin pyytänyt sellaiset vaatteet, joissa on mukava istua tuolissa tai seistä, mikä nyt parhaalta tuntuu. Kuvaustilanteeseen päätimme kuitenkin ottaa pyörätuolin mukaan. Kuvien ottamiseen meni valehtelematta alle viisi minuuttia ja ehkä muutama räpsäys, kiitos tuon pienen luonnonlahjakkuuden. Tämä kuva on ainoa, jossa pojan kasvot näkyy kokonaan. Jatkossa pidämme yhä silmät peitossa lapsen parhaaksi.
 

Kumpi se onkaan meistä enemmän malliainesta? <3

Kuva: Sampo Korhonen/Otavamedia


-Elisa

Mihin mummot loppuu?

Tätä kysyi poika yksi päivä eskarista päästyään. Mielenkiintoinen kysymys, koska kaikilla meillä, mummoillakin on äiti. Esikoulua on nyt takana puolitoista viikkoa.  Näin kirjoitin päivää ennen eskarin alkua:

" Huomenna se eskari alkaa, jota on odotettu keväästä asti. Poika on innoissan, me vähän kauhuissamme. Milloin meidän pienestä terminaattorista kasvoi noin iso? Ja kuinka hän voi samalla olla vielä niin pieni. Viime viikolla irtosi eka maitohammas. Ison pojan mittari. Voi sitä intoa, minä olen niin iso että multa irtoo hampaita! Tuleehan se hammaskeiju? Mä en uskalla nukkua, mua pelottaa hammaskeiju! Toisaalta tunnelmat on helpottuneet pitkän kesän jälkeen, kun päästään taas arkeen kiinni."

Pojan päivät ovat olleet vielä toistaiseksi lyhyitä ja se on näkynyt todella positiivisesti kaikessa. Hän kertoo ylpeänä kaikille kuinka hän on jo niin iso että on eskarissa. Hän on myös paljon iloisempi ja rauhallisempi kun päivät alkavat inhimilliseen aikaan eivätkä viideltä. Meillä on ollut paljon kiireetöntä aikaa, kun minä etsin töitä ja miehellä on vielä hetki lomaa ennen viimeisen lukukauden alkua.Meillä on ollut paljon kiireetöntä aikaa ja olemme hyödyntäneet sen Lintsi, Korkesaari ja uimaranta-reissuihin. Toki ilmatkin ovat olleet nyt mitä mahtavimmat täällä Etelä-Suomessa.

On ihanaa nähdä miten paljon poika nauttii tästä vaiheesta. Oikeastaan olen vasta nyt tajunnut miten kovassa stressissä pienet lapset ovat arjen pyörteissä. Aamu alkaa todella aikaisin, mennään ennen aamupalaa päiväkotiin, siellä päiväohjelma vie paljon energiaa ja on ikävä äitiä, sitten kaupan kautta kotiin tekemään ruokaa ja toipumaan päivästä tai ulkoilemaan ja harrastuksiin. Tämä toistettuna viisi kertaa. Huh. Siksi sis tämä meidän kiireetön alkusyksy on ihanaa aikaa. Usein itsekin sorrun kiirehtimiseen ja sitten tärkeinä hetkinä en pystykään olemaan täysin läsnä. Mutta en halua sellaista enää. Minun ei tarvitse kiirehtiä elämääni, vaikka se välillä kiireistä onkin. Ainakin voin omalla asennoitumisellani vaikuttaa viekö arki minua vai minä sitä. Tärkeintä on oppia tasapaino ja koen että nyt 26-vuotiaana olen vähitellen sitä oppimassa.

Toki täytyy muistaa että minun päävastuullani ei ole lapsen hoito vaan arjen muut asiat, asiointi ja ruoanlaitto ja arjen muu suunnittelu. Olen kesän aikana hakenut pojan päiväkodista tasan kerran kun menimme Kaksplussan muotikuvauksiin kesäkuussa.
 Seuraavassa postauksessa näytän teille meistä otetun ihanan kuvan, joka on meille tosi tärkeä muisto :)

Oikein rentouttavaa viikonloppua ja tsemppiä kaikille taas arjessa rämpiessä.

Elisa

Unelmana erilaisuus

kuva: google

"Sä oot ainoa äiti jolla on kävelykepit", totesi poika minulle muutama päivä sitten. Kerroin että tunnen monta muutakin apuvälinein liikkuvaa äitiä. Olen pohtinut paljon viime aikoina erilaisuutta lapsen näkökulmasta ja kuinka siitä tulisi lapselle kertoa. Vanhempina yksi tärkeimmistä tehtävistämme on opastaa lasta kohtaamaan ja ymmärtämään erilaisuutta niin, että se on lapsen elämässä voimavara. Nimetään tätä nyt vaikka erilaisuuskasvatukseksi.

Kuin Immos-kohun saattelemana lapsi puhui yksi päivä ruokapöydässä eri värisistä lapsista ja mietti minkä värinen hän itse on. Kerroin kuinka maailmassa on paljon muutakin erilaista kuin ihonväri tai kansallisuus. Kerroin filosofiseen tyyliin kuinka jokainen meistä on erilainen, kukaan toinen liikuntavammainen ei kävele täysin samalla tavalla kuin minä, vaikka poika usein sanookin nähdessään jonkun toisen kepeillä liikkuvan: ”Tuolla on Elisa”.

Muutama viikko sitten eräässä sosiaalisen median vanhempien ryhmässä oli mielenkiintoinen keskustelu erilaisuuden kohtaamisesta. Aloittaja oli nähnyt kaupassa kuinka äiti kutsui rollaattorilla liikkuvaa asiakasta ”ravuksi” lapselleen. ”Päästetään rapu menemään meidän ohi.” Luit ihan oikein. Jos olisin itse ollut paikalla, olisin heti epäillyt korvieni toimivuutta. Mutta näin todella tapahtui ja tästä kehkeytyi hyvä keskustelu. Ihmiset kertoivat kuinka he opettavat lapsiaan kohtaamaan erilaisuutta. Jonkun lapsi oli niin tottunut eri tavalla liikkuviin ihmisiin että huudahti pyörätuolin nähdessään ”Äiti kato miten hienot renkaat!”. Monet kertoivat vastaavansa lapsen kysymyksiin rehellisesti ja suoraan. Kuitenkin tästä rapuepisodista tulee pakostikin mieleen ettei asioista uskalleta puhua oikeilla nimillä ja ehkä arastellaan, jopa pelätäänkin. Tämä on turhaa. Jos jalka on kipeä niin se todellakin on kipeä ja siitä voi puhua. Minua ei ole ikinä nimitelty muussa kuin koulukiusaamistarkoituksessa ja nimittelyähän tuo ravuksi kutsuminenkin on. Kävelen hassun näköisesti ja toivon että lapsille kerrotaan asiasta totuuden mukaisesti, ei kierrellen ja kaarrellen vaan esimerkiksi: ”Kaikilla ei ole terveitä jalkoja.” Saa tuijottaa, saa ja pitää kysyä, koska sen avulla lapset ymmärtävät että me todellakin olemme kaikki ainutlaatuisia ja erilaisia.

kuva: google

Meidän on kannustettava lapsiamme kohtaamaan muuttuva maailma ja se, kuinka lapsi kohtaa erilaisuuden lähtee meistä vanhemmista. Me voimme vaikuttaa, ainakin yrittää, siihen hyväksyykö lapsi leikkiin somalin, sokean tai huonosti kävelevän lapsen. Jos minä olisin saanut 12 viikkoa lisää aikaa kasvaa kohdussa, ehkä minäkin kävelisin kevein askelin. Mutta näin tapahtui ja näin on hyvä. Fysioterapeuttini joskus kertoi, kuinka vammaisia on olemassa siksi, että muiden silmät avautuisivat. Sitä varten kai tämä blogikin on perustettu, silmiä avaavaksi.

Kuinka me sitten olemme kasvattaneet lastamme erilaisuuteen? Meillä se tulee osittain luonnollisesti oman vammani myötä, mutta kyllä poika silti saattaa tuijottaa ihmisiä, enkä minä kiellä koska olen itse aina kokenut ikävänä kun vanhemmat kieltävät lapsiaan tuijottamasta minua ja kävelevät nolostuneina ohi. Minä kun mielelläni kertoisin miksi minulla on nämä kepit. Se ei ole salaisuus.

Olen mielettömän onnellinen poikamme terveistä jaloista. Sanon hänelle kuinka on hienoa, että sinä voit skeitata, juosta ja pyöräillä. Minä tulen perässä, jalat laahaten tai apupyörillä, mutta tulen kuitenkin.

-Elisa

Yllätysretki Porvooseen

Kirjoitinkin sunnuntaina blogin Facebook-sivuille että pääsimme lauantaina yöpymään Haikon kartanoon! Me vietettiin väsynyttä löhöilypäivää kotona kunnes huomasin, että joku oli peruuttanut tulemisensa blogiyhteisön järjestämille kesäpäiville Porvooseen. Pienen houkuttelun jälkeen lähdimme ovesta puolessa tunnissa kohti Kampin bussiterminaalia. Koska meillä ei ole enää omaa autoa ollut sitten viime syksyn vaihdoimme Porvoon linja-autoasemalla paikallisbussiin jolla kesti 10 minuuttia Haikon kartanolle. Matka sujui hyvin ja oli minullekin hyvä koska kävelyä tuli vähän ja bussiin oli helppo nousta.

Kartanolle saavuttiin klo 19.30 ja etsiskeltiin muita mutta lopulta saatiin huone kartanorakennuksesta. Käytiin iltapalalla terassilla painuttiin nukkumaan ihanan pehmeisiin hotellin lakanoihin. Haikossa vietettiin samana iltana häitä ja seurasimme valokuvausta ja morsiuskimpun heittoa vaivihkaa. Terassilla soitettiin livemusiikkia ja myöhemmin hääbändi aloitti oman soittonsa, joka kuului yläkerran huoneeseen mutta ei liian lujaa. Pojan nukkumaanmenoaika ohitettiin reilusti mutta aamulla hän malttoi nukkua jopa puoli kahdeksaan. Aamiainen oli vertaansa vailla enkä muista milloin olisin syönyt viimeksi hotelliaamiaista. Paikkana Haikko on todella kaunis ja sanoinkin miehelle että täytyy tulla kaksin toisen kerran. Kuvat eivät kyllä ole ihan parhaasta päästä koska ovat puhelimella otettuja.

 Aamiaisen jälkeen muu porukka lähti vielä maatilaretkelle, mutta me emme saaneet autokyytiä ja päädyimme menemään hetkeksi uimarannalle ennen kotiinlähtöä. Sää oli pilvinen mutta lämmin.

Kotona odotti tällainen ihanuus vaatimassa huomiota mamilta

Kokonaisuudessaan voin sanoa että oli oikein onnistunut lyhyt extempore-reissu, tällaisia tehdään varmasti vielä lisää :) Olen ollut nyt heinäkuusta lähinnä lomalla eli tulen kirjoittamaan tiheämmin.

-Elisa