Olen kaupan kassalla kun soitat, kuuntelen ja kysyn miksi. En saa siihen vastausta, kävelen pihan läpi nieleskellen, tunnetta joka on niin tuttu. Kiukku painaa niskassani ja olo on pettymyksestä raskas. Kyyneleet sumentavat näköni kun etsin hissinnappulaa. Kotiin päästyäni syöksyn kylpyhuoneeseen itkemään, niin kuin olen jo niin monta kertaa tehnyt vuoksesi aiemminkin.
Seuraavalla kerralla seisot vakavana ovellani. Nojaat oveen kun työnnän silmissäsi pettymys ja itsesyytös. On vaikea sanoa mitään, katson pihan perälle, väistän katsettasi estellen itkua tulemasta. Kuluu määräämätön aika, pyytelemme anteeksi, vaikka tiedämme molemmat että se on turhaa. Sinä sanot kuinka minun ei olisi koskaan pitänyt tavata sinua, että sotket vain muiden asiat. Minä sanon etten pidä sinua pahana tai tätä sinun vikanasi. Kerrot kuinka sinua kiinnostaa vielä vähemmän entisetkään asiat, vaikka voisit muuttaa niitä. Sanon sinulle että niin sinä voitkin, näin sen koko ajan.
Puhelimessa käsket minun huolehtia omista asioistani. Naurahdat että jatkat omaa junttipolkuasi ja minä löydän vielä jonkun hyvän miehen, jolla ei ole pelkkiä ongelmia. Hymähdän, koska minä en halunnut ketään muuta. Halusin ongelmasi. Mutta kuuluin vain hetken arkeesi sattuman lailla, joka jätti minut lohduttomaksi. Ikävöin sinua paljon koska tuntuu liian pahalta menettää pienen osan elämästään. Vielä pahemmaksi sen tekee kun aikaa on liian paljon. Muistot pyörivät mielessä, kuinka oli vielä talvi ja kylmä mutta se ei haitannut. Sitten kevät tuli ja sekoitti kaiken. Mietin että sinä melkein uskalsit, mietit ja yritit niin kovasti. Olen siitä ylpeä. Mietin sinua työssäsi ahdstuneena, kotona yksinäisenä ja viikonloppuisin ihan eri ihmisenä. Miksi et ole saanut sitä rakkautta jonka ansaitset ja miksi et ota sitä vastaan. Sinulla on naamio ja sinä tiedät sen, mutta minä olen nähnyt häivähdyksen sen takaa ja ne hetket kätken omikseni.
Öisin painajaisunet sekoittuvat kyyneleisiin. Huudan ja kiroilen lakanoihin. Päivisinkin kyyneleet nousevat silmiin äkkiarvaamatta, kun muistan hauskat hetkemme. Ne pyörivät päässä kuvasarjan lailla. Kuinka helppoa meillä oli olla kunnes jotain tapahtui. Kunnes tulin ovellesi. Toivon etten olisi tullut. Missä nyt oltaisiin? Vihamiehiä silti? En haluaisi itkeä koska se ei auta mitään. Ne ovat pettymyksen kyyneleitä kun mietin olisinko voinut vain ymmärtää sinua että et pakenisi. En pystynyt siihen vaikka olisin niin halunnut. Yritin valjastaa tunteet, jotka on tarkoitettu hallitsemattomiksi. Sinä tiesit ja koit sen pelottavaksi. Sanoit että kiitän vielä sinua ettemme olleet yhdessä.
Sitten sinä katosit. Muistan kuinka olit vessan lattialla kyykyssä kun sanoit että sinusta minä vielä kerron lapsilleni - niin kerron. En voi unohtaa surullista ja katuvaa katsettasi kauniissa silmissäsi. Ne ovat kauneimmat näkemäni silmät ja ne kuuluvat häkkiin suljetulle pojalle. Itken tänäkin yönä, koska ehdin nähdä kasvoillasi hymyä joka tuli suoraan sydämestä, mutta myös sitä tuskaa joka on sinussa syvällä. Opetin sinulle asioita, joihin et uskonut. Että elämä voi olla juuri sinulle hyvä. Kerroin että sinä saat mitä haluat kunhan vain uskot siihen lujasti ja teet sen. Muistan sinut auton ratissa, kun kylmät väreet kulkivat selkääsi pitkin. Olet yksinäinen kulkija ja otit syyt niskoillesi koska se on helpompaa ja annoit minun huutaa sinulle ja olla vihainen. Mutta välittämistä sinä et ottanut vastaan, sille nauroit ivallisesti. Se oli liikaa.
Muistan kuinka kävelit minua vastaan huolettomasti. Kuinka minussa läikähti ja kuinka sinä kerroit tuntevasi edes jotain - jälleennäkemisen riemua. Miten yhtenään tarkistit miten minulla menee kotona kipeänä vaikka sinulla oli kiire töissä. Lohdutit kun minua pelotti odottaa koetuloksia, lupasit että minä vielä paranen - pidit meille piilopaikkaa. Olit ylpeä että vielä jaksoin. Mutta jos olisin tiennyt kuinka siitä tulee vielä suurta tuskaa ja millaisen surun padon sen päättyminen vielä tulee murtamaan, en olisi koskaan istunut kyytiisi sinä talvi-iltana. En haluaisi mutta näen kasvosi edessäni yhä uudestaan ja äänesi korvissani, muistan miltä tuoksut. Jos kaipauksen voisi poistaa ja muistot unohtaa, tekisin niin. Luotan ettei sinulla ole näin paha olo vaikka tiedän että on.
Ne sanat mitä toisillemme olemme sanoneet, ettei aina voi onnistua ja ettei niin ollut tarkoitettu, ne eivät poista kaipausta. Sinä olit minulle hetken verran polttoaine, jolla jaksoin sairauden alkuajat. Jaksoit olla optimistiminen minun kohdallani mutta itsellesi maalailit lähiöspugen tulevaisuutta. Sinä olet myös äärimmäisen hauska kaikessa omituisuudessasi, nautit minun laillani itseironiasta. Nauroimme mahdollisimman vähä-älyisesti. Vakavana nuorukaisena hymysi näkyy harvoin, mutta silloin se on kaunis ja leveä, täydellinen. Halusit kääntyä eri suuntaan yllättäen vaikka oletetusti, ja se on tehnyt niin kipeää hyväksyä. Kumpa voisit elää ilman syvälle kuopattua surua ja jatkuvaa ahdistusta. Kunpa et luovuttaisi sen osalta. Niin paljon olisin halunnut ottaa sen pois sinusta mutta en pystynyt. Muistatko kuinka kerroin sinulle, miten sinulla on kaikki avaimet omaa onneasi? Voit milloin vain lähteä ja vaihtaa suuntaa, pystyt siihen kyllä. Muistan kuinka yritit tsempata minua, mutta se mustuus oli niin syvää ettet kestänyt sitä.
Tiedät, että olen pahoillani monesta asiasta mitä tein ja ne painavat minua kasaan, vaikka yritän pärjätä niin kuin ennenkin. Haluaisin rutistaa sinua ja nauraa kanssasi, nähdä sinut edessäni. Mikään ei ole niin kuin ennen koska menetin sinussa myös ystävän. Kaduttaa että annoin itseni rikkoutua vaikka varoitit siitä. Silloin en välittänyt mitä minulle tapahtuu koska halusin vain pakoon. Halusin että tuntisit edes jotain. Lopulta, viimeiseksi se on ollut puhdasta ja syvää vihaa jonka otan vastaan vaikka ei pitäisi. Kuuntelen viiltäviä sanojasi, kuinka en saa anteeksi. Kun sanon välittäväni sinä sanot ettet koskaan oikeasti välittänyt minusta. Se sattuu, koska minä tunsin toisin. Sellainen olet, kaikista välittävä ja itsesi unohtava. Hyvä ja puhdas, mutta liian rikki. Syytin pitkään sinun rikkoneen myös minut, se ei ollut totta. Sinä olit.
