Seuraava tarina on rehellinen tämänhetkisestä arjestani ja viimeisestä reilusta puolesta vuodesta. Tiedän että tämä kuulostaa uskomattomalta ja jonkun mielest' ehkä huomion hakemiselta blogin puolelta mutta tuntuu että mun on vain kerrottava.
Kun huudat Jumalaa mutta hän ei kai vain kuule. Kun itket taukoamatta kylpyhuoneen lattialla, joka on ainoa paikka, jossa silmiisi ei satu niin paljon ja jossa hengitys kulkee paremmin. Kun nukut katkonaisia öitä' kipujen vuoksi vain herätäksesi pahempaan kipuun, silmät punaisina ja kuivina. Kun pelkkä päänsärky ei ollutkaan se pahin taistelusi eikä ero kuin alkusoittoa, vaan kipu pesiytyi jokaiseen niveleesi, lihakseesi ja jopa silmiin. Työpäivät kuluvat sumussa silmätippoja tiputtaen, ja viidennenkin kahvikupin jälkeen voisit vain nukahtaa. Haistat kaiken todella selvästi ja muiden tuoksut saavat sinut voimaan pahoin. Haluaisit haukkoa henkeä, raikasta ilmaa. Töiden jälkeen menet kauppaan, kuljet läpi niin nopeasti kuin pystyt, valitset terveellistä, viljatonta, maidotonta, sokeritonta, ton ton tonta, joka köyhdyttää kukkaroasi mutta pitää sinut terveempänä. Taksissa nahkapenkit ja kuskin partavesi käyvät silmiin ja henkeesi, nouset rappuset viimeisillä voimillasi ja astut siihen kirottuun, kirottuun kotiisi jonka piti antaa sinulle uusi alku. Jossa et huomannut aluksi mitään, koska silmiäsi kirveli jo valmiiksi. Mutta jossa oireesi paheni heti puolessa tunnissa muutosta. Itkisit, mutta et voi juuri itkeä, koska koska kyyneliä ei erity tai se sattuu. Kun yrit't hymyillä kaiken kivun läpi ja tehdä asioita, jotta et jäisi paikallesi makaamaan, koska se ei kipuun auta. Kun joku sanoo, että jos et vain ajattelisi näitä homeita, jos se on vain pääsi sisällä. Niin, pääni sisällä on ikuinen painajainen? Katso, ympärilläsi on homeongelmia ja sairaita ihmisiä niin paljon ettet voi ymmärtääkään. Avaa silmäsi, tässä minä olen, homeen ja kemikaalien runtelema nuori ihminen, jonka unelmat tämä ympäristökatastrofi on murskannut, kolmannen kerran jo. Mutta ei, et halua kuulla koska se sattuu ja tuntuu pahalta. Niin se puolisostanikin tuntui kun hän päätti jäädä ja minä lähteä. Ei enää yhtään muuttoa hän sanoi.
Tämä on kestettävä, tämä on minun risti kantaa ja kestää, minun taistelu. Kulje kanssani, älä kanna mutta ota kädestä, älä hylkää. Niin moni jättää, jopa rakkaimpasi, koska eivät kestä nähdä sinua kohtaavaa epäonnea. Ei se mitään, ajattelen ja pakkaan taittopatjan ja peiton ja menen taas koenukkumaan uuteen paikkaan. Yöllä surffaan workawayn sivuilla ja tsekkailen paratiiseja. Suunnittelen lähteväni Espanjan vuorille hengittämään puhdasta ilmaa hetkeksi. Sitten itken. Itken eroa, viime kuukausia, kaikkea tätä mylläkkää. Mihin vain tartun se sortuu. Kuinka kauan minä enää kestän? Miksen minä vain luovuttaisi? Tekeväthän muutkin niin. Nukahdan kolmelta ohuella patjalla kroppa särkevänä. Klo 5.05 herään kovaan pamaukseen ja näen jotain mitä en ole koskaan ennen nähnyt. Enkelin? Jotain todella kaunista joka tapauksessa. Vastapäinen olohuoneen seinä on vaaleanpunainen ja siinä on kimaltavia palloja, kuin katossa olisi pyörivä discopallo. Keskellä tätä on valkoinen kirkas hahmo, joka katsoo minua tarkkaavaisena, varmalla ilmeellä. En pelästy, vaan nukahdan rauhalliseen uneen moneksi tunniksi. Aamulla laitan Facebookiin ilmoituksen että tarvitsen taas toisen asunnon. Ahdistaa, entä jos kukaan ei vastaa siihen. Saan kaksi vastausta, toisessa käyn ja toiseen menen heti samana iltana koenukkumaan. Muutan parin päivän päästä tästä. Perhe on ystävällinen ja lämmin ja minusta tuntuu että olen tullut kotiin, vaikka kýseessä on vain väliaikainen ratkaisu.
Oireeni eivät kuitenkaan poistu, kuten toivoin. Ehkä suurin silmien kirvely on helpottanut, mutta silmien kyynelnestemäärä on edelleen lähes 0, eikä silmätipat auta. Olen silti vielä toiveikas, olen päässyt pidemmälle kuin uskoin. Viikon päästä masennukseni todetaan uusineeksi ja aloitan lääkityksen yli vuoden tauon jälkeen vastahakoisesti, mutta tiedo´staen että se on todella tarpeen.
Tiedän että tämä kaikki helpottaa tai päättyy joskus. Nyt olen yksinäinen soturi, koska rakkaus ei kestänyt kivun kasvoja. Syyskuussa minulla alkoi olla päivittäinen lihas- ja nivelsärky ja hetkittäin silmien kirvelyä ja kipua. Vähänpä tiesin mitä on tulossa. Lokakuun lopussa erosimme koska olotilani oli sietämätön. Homesairauteni oli räjähtänyt käsiin ja luulin että seuraava oma asuntoni olisi paikka, jossa paranen. Ei kuitenkaan ollut se eikä seuraavakaan. Kolme muuttoa selittämättömästi sairaana, vakavissa kivuissa, uusi työ ja ihmissuhteiden ylläpito ja menettäminen - aika rankka yhdistelmä. Loppuvuodesta työterveys tajusi hätäni vaikka peruslabrat näytti priimaa. Kilpirauhanen oli menossa vajaatoiminnalle, lääkitys aloitettiin, ehkä tämä auttaa, ajattelin. Pistettiin botoxia päänsärkyyn ja vaihdettiin lääkkeitä. Paha juttu vain että kivunsäätelyjärjestelmäni on niin sekaisin etteivät ne auta. Jäin pitk'lle sairaslomalle ja tosiaan jo pidemmän aikaa remissiossa ollut masennukseni todettiin uusiutuneeksi. Ei ihme, sanoivat lääkärit ja minäkin. Tutkittiin reumaa ja infektioita, koska vastustuskykyni on olematon ja kärsin jatkuvista tulehduksista
Ystävänpäivän jälkeen tipahti pommi katsellessani labratuloksia: borrelioosi vasta-aineet. Minä hukun tähän paskaan kohta. Marssin yksityiselle neurologille ja sain lähetteen magneettikuvaan omalla rahalla. Ei sieltä löytynyt kuin cp:n aivovaurio ja vasta-aineet viittaa vanhaan immuniteettiin. No, arvohan viittaa tuoreeseen tartuntaan. Mitä minä voin enää tehdä, mietin? Tutkin asiaa kuumeisesti ja löysin naisen, joka oli lähdössä pian Saksaan hoidettavaksi ja kyseli matkatoveria. Hullua, mutta kokeillaan ajattelin. Kirjoitin hänelle, kirjoitin Saksaan lääkärille ja sain luvan tulla samana päivänä. Tämä on viimeinen oljenkorteni, kortti joka pitää katsoa! Lopuksi vielä pieni kuvapläjäys!
