Sivut

maanantai 30. toukokuuta 2016

On oltava vähän hullu...

Kun kirjoitin henkisestä tilanteestani hyvin avoimesti, pelkäsin että lukijani ja tuttavani säikähtävät ja poistuvat takavasemmalle. Tavallaan näin on käynytkin kun sairastuminen on ottanut otettaan, olen tietoisesti eristäytynyt muista. Mutta kun se pohjakosketus lopulta tuli ja olin syvemmällä kuin koskaan ennen päätin että kohtaan seuraukset ja hoidan itseäni mahdollisimman hyvin ja lempeästi kuin se nyt kaltaiseltani itsekriitikolta onnistuu. Viime syksynä juuri ennen eroani kerroin selvinneeni masennuksesta, joka vaivasi minua monta vuotta. Tavallaan on hyvä etten aavistanut että minut kaapataan taas samaan suohon, josta nousu on aina niin... no, työlästä.

Tällä viikolla olen istunut päiväsairaalan ryhmissä: ymmärtänyt miten kieroutunut mieleni on viime kuukausina ollut ja itkenyt ihan ilman syytä. Tällä hetkellä pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta, kuten se että taksikorttini suljettiin ja en ole saanut uusia vielä. Koska rahatilanteeni ei salli kelamatkoja 25€ suunta joka päivä niin hoitoni uhkaa keskeytyä, onneksi sairaalan sosiaalityöntekijä tulee huomenna mukaani selvittämään tilannetta.

Olen kasvatettu pärjäämään itse ja nyt minun on ollut pakko opetella pyytämään enemmän apua. Vasta romahdukseni jälkeen olen ollut täysin rehellinen lääkäreille ja terapeuteille voinnistani. Elämäntilanteeni on hankala jo ilman vakavaa selittämätöntä sairastumista, uutta työtä tai eroa. Kun nämä kaikki kerätään yhteen vähäisen tuen kanssa ei voi kuin odottaa milloin selkä notkahtaa. Onneksi sain apua ja akuutista vaiheesta selvittiin nopeasti. Onneksi minulla on ystäviä jotka tulivat tuekseni ja vaikka olin itse ihan muualla, se ei heitä haitannut. He ilmaisivat huolensa hoitajille ja minua ei laitettu palaamaan liian aikaisin kotiin. Onneksi perheeni on tukenani, vaikkei joka päivä niin taustalla kuitenkin.

Nyt kun mietin sitä rikkonaista Elisaa 19-vuotiaana aloittamassa masennuslääkkeitä pitkään vaivanneen ahdistuksen takia, mietin että olisinpa heti saanut keskusteluapua. Silloin siihen vaadittiin lääkitys. Vasta päästyäni vuonna 2011 psykoterapiaan tajusin kuinka paljon kannoin mukanani. Pikku hiljaa pystyin löytämään syitä tapahtuneelle ja miksi minusta tuntui ettei oma elämäni johda mihinkään. En silloin tiennyt että olin vielä onnekas kun olin fyysisesti terve. Jos minulle olisi kerrottu kuinka urheilijasta muutun kipukroonikoksi ja terveyspalvelujen suurkuluttajaksi olisin varmaan nauranut. Silloin mielessäni oli haaveet koulutuksesta, hyvästä parisuhteesta ja omasta perheestä.

Nuo haaveet ovat samat tänäänkin vaikka lähtökohdat ovat hyvin erilaiset nyt. Aluksi jotenkin katkeroiduin kun sairauteni syy selvisi, tosin sitä vielä varmistellaan infektio-osastolla. Mielessä oli kysymykset miksi ja mitä nyt? Yksin sellaisen tiedon vastaanottaminen on ollut raskasta. Sen hyväksyminen etten tiedä tulevasta oikeastaan mitään on suunnittelemaan taipuvaiselle mielelleni myrkkyä. Kun tänä viikonloppuna olen ollut huonona, olen ottanut meditointikirjan ja pääsykoekirjat käteen ja lukenut. Ihan sillä ajatuksella ettei kumpikaan sulje toistaan pois. On elettävä hetkessä voidakseen elää myös huomenna. Kun sitten mietiskelen näen itseni joskus terveenä ja onnellisena hiekkarannalla, jalat hiekassa ja kasvoilla vapautunut ja aito hymy.

Terveys ei ehkä ole mahdollista, mutta onni syntyy kaikesta muusta kuin siitä mitä meillä on. Onni voi tulla muistosta tai asiasta mitä et ole aiemmin huomannut. Mitä enemmän pysähdyn miettimään ja olen rauhassa huomaan että minulla on ollut tosi kiire haalia ja hallita asioita. Kun se kaikki sitten sortui minulta putosi pohja. Mutta nyt tuota pohjaa taas rakennetaan sellaiseksi, että olen varma että sitä ei kovatkaan tuulet muserra. Näillä ajatuksin valoisaa alkavaa viikkoa. #sekasin24/7

maanantai 23. toukokuuta 2016

Borrelioosi on tavallinen tauti

 Borrelioosi on tavallinen tauti

Ensimmäinen kosketukseni borrelioosiin oli kolmisen kuukautta sitten kun tuijotin IgM arvoa 50 puhelimeni näytöllä. Olin reilu viikko aiemmin lounastanut ystäväni kanssa kun puhuimme hänen äidistään. Oireet kuulostivat niin tutuilta että päätin pyytää työterveyslääkäriltä borreliakoetta ja sillä tiellä ollaan, psykiatrisen hoidon kautta hakemassa lopullista diagnoosia infektio-osastolta ensi viikolla. Toivottavasti olemme lääkärin kanssa yhtämielisiä siitä että tilani pitää tutkia ja syy, oletettu borrelia, hoitaa tehokkaasti.

Tuntuu hassulta että vuosi sitten jaksoin vielä täysiä työpäiviä ja koulutunteja iltaisin, 12 tuntisia päiviä 3-4 päivää viikossa. Jo silloin vapaa-ajat nukuin päänsäryssä ja ryömin vain ruokapöytään. Silloin en vielä tiennyt muista kivuista ja silmien polttelusta mitään, onneksi. Olisin ostanut menolipun mahdollisimman kauaksi. Mutta en pääse pakoon. Kehoni on kärsimykseni tai kenties joskus autuuteni. Ja kärsimykseltä tuntuukin kontata silmät "tulessa" ja turvonneena vessaan ja takaisin sänkyyn. Heikkoina päivinä se on näin. Eilen itkin hysteerisesti kylpyhuoneessa, kaikkea sitä painetta ja pettymystä jota olen kantanut viime kuukaudet. Pelkoa jota vastaan taistelen, se on pelko siitä että jään tällaiseksi. Olen kipeä ja yksin kun elämä lipuu ohi. Että en voi elättää itseäni, tehdä työtä jota rakastan enkä niitä asioita mistä eniten nautin. Selaan newsfeedia iloisista ystävistä nauttimassa alkavasta kesästä. Minun kesäni on auringonsäteet ikkunan läpi. Kotipihan penkki. Tänään istuin siinä ja keskityin tuntemaan auringon ja kevyen tuulen vireen ihollani. En ajatellut muuta, en ensi viikon kokeita ja lääkäreitä en toivoa paranemisesta.

Hetket ystävien kanssa ovat ihan erilailla arvokkaita kuin ennen. Läheisen ystävän ymmärtävä katse kun aina uudestaan palaan olooni. Innokas kiekkokatsomo ja palloa kopitteleva kissa jolla on pehmoinen turkki. Kuinka usein ymmärrän että minun elämä oli ihan tavallista mutta se ei tuntunut hyvältä. Nyt minut on kiskottu tuplamankelin läpi niin rajusti että olen ihan hellänä. Olo on aika turta, normaaliolo muistuttaa pahan krapulan ja vaikean migreenikohtauksen sekoitusta kera silmien poltteen ja hyppivien nivel- ja lihaskipujen. Maatessa sattuu, istuessa sattuu, liikkuessa askel horjuu ja lihakset tuntuvat hapottuneilta. Kroppa ei ole enää oma, se on tulehduksen vallassa. Mutta rakas se on silti. Joskus energiani ovat kahdessa vessakäynnissä, yhdessä ateriassa ja suihkussa käytetty. Välillä pääsen itse kauppaan tai kaveria tapaamaan, tai jaksan seisoa sen ajan kun teen ruokaa. Joskus jaksan valvoa ja tehdä niitä näitä. Nämä kaikki tavalliset asiat ovat vakavasti sairaalle henkilölle saavutuksia, ilon hetkiä.



torstai 12. toukokuuta 2016

Sinulle, poikaseni

On kulunut yli kaksi kuukautta siitä kun näin sinut viimeksi. Tullessani istuit etäällä sohvalla ja ojensit minulle karkkia avattavaksi. Lähtiessäni halasit minua yllättäen ja lujasti, kuin et olisi halunnut päästää irti. Ei sinun tarvitsekaan. Muistan ilosi yhteisillä automatkoilla, hymysi kun minä ja isäsi olimme onnellisia. Muistan myös kiukkusi ja itkusi kun et jotain saanut ja kuinka sinä kiipesit vaikka katonrajaan saadaksesi sen. Sellainen sinä olet, rohkea. Sitä rohkeutta minä koitin melkein kolmen vuoden ajan sinuun istuttaa ajatellen että jos joskus joudumme eroon, sinä pärjäät. Ja niin sinä olet hienosti pärjännyt jo puoli vuotta. Kun käyn luonasi entisessä meidän kodissa näen sinussa huimaa kehitystä pikkupojasta koululaiseksi. Jaksat jo istua paikallaan, muistatko kuinka kerran se oli niin vaikeaa että itkit aamupalapöydässä? Muistatko kuinka kiipesimme pururadan mäelle ja sinä sanoit ettet jaksa k'vell', muistatko kuinka nauroit juostessasi metsässä? Sellainen sinä olet iloinen, mutkaton mutta tosi rohkea ja päättäväinen. Olet loppumattoman utelias ja et jätä ketään pulaan. Laitoit kätesi minun kepilleni, nyt me kävellään yhdessä Elisa. Ja niin minä jahtasin sinua talvipakkasilla, kesäisin jalkapallon kanssa. Sinä itkit, kun me yritimme ottaa palloa sinulta, se oli sinun oma. Me opetimme sinut luistelemaan, papalta sait hienot uudet sukset ja pyörän. Sinä olet ihanan vauhdikas ja energiaa täynnä, oikea tarmon pesä. Sinusta tulee vielä paljon. Muistan ikuisesti kuinka sinua alkoi paleltaa jäätelön syömisen jälkeen ja teimme sinulle peitosta kapalon ja olit sylissäni lämmittelemässä hampaat kalisten. Kuinka riemuitsit Hoplopissa, katso Elisa! Minähän katsoin pientä poikaani. Yritin pysyä perässäsi, lujana mutta lempeänä myös kiukun hetkellä -  joita sinulla oli usein. Aina en kuitenkaan pystynyt ja silloin itkimme ja huusimme kilpaa isäsi jylistessä jossain taustalla. Me myös nauroimme aina lujaa ja loputtomasti. Leikimme hurjasti ja käytimme mielikuvitusta. Yritimme opettaa sinua leikkimään myös yksin, mutta sinä niin kaipasit kavereita leikkeihin. Siitähän sinä olit pahoillasi, että kaverit olivat pääasiasssa päiväkodissa. Siellä sinä olit suosittu ja aina tyttöjen ympäröimänä. Isäsi kertoi että joku tyttö oli jopa sinua pussannutkin, se kuuluu siihen aikaan.





Muistan viime kesän kun haimme sinut päiväkodista Janethin kanssa lehtikuvauksiin, kuinka sinä halusit mennä yksin aidan viertä taksille, istuit mietteliäänä taksissa ja vaatteidenvaihdossa menetit malttisi pitkän päivän jälkeen. Halusit katsoa kun minua meikattiin, olit ylpeä kun sinulla oli hiusvahaa hiuksissasi. Kuinka nojasit luottavaisin mielin minuun kun kuvaaja pyysi mennä lähemmäs "Äitiä". Et epäröinyt, ymmärsit että äitejä voi olla monta. Minä yritin olla sinulle niin hyvä äiti kuin osasin, välillä varmana ja välillä hukassa, kunnioittaen sinun äitiäsi ja muistuttaen että äitisi rakastaa sinua kovasti. Ja niin sinua rakastaa moni muukin ihminen lähelläsi, en vain minä. Mutta meillä oli sellaista läheisyyttä mihin ei tarvita sanoja, sellaista että voi tulla syliin aina kun haluaa ja viipyä siinä ja taas irrottaa. Kirjoja lukiessa nojasit rennosti minua vasten ja kiinnostuneena kyselit omia kysymyksiäsi kirjan henkilöistä. Silmäsi ovat suuret vesilammikot, kyyneleet niissä isoja kastepisaroita, ilo tähtien kimmeltäen ja viha pistävää. Sinä elät antaumuksella. Minä elin niin kanssasi ja aina mukanasi, jopa silloin kun olin muualla. Silloin kun lähdin en halunnut päästää sinusta irti. Siksi lähdin niin ettet nähnyt, itkin lohduttomasti uudessa asunnossani kun vain kuulin äänesi. Tuntui että osa minusta oli viety. Itkin kun esikouluopettajasi kertoi että puhut minusta paljon päivittäin ja kuinka meidän yhteydenpitomme ei saisi loppua. Se kuitenkin loppui, muuttui harvaksi, en saanut vastauksia soittoihini ja pyyntöihini nähdä sinut. Se musersi minut sillä sinun kanssasi unohdin päänsäryn ja muut kivut paljon helpommin.



Rakastin sinua ja isääsi niin kovin paljon. Meillä oli ihania hetkiä, yhteinen koti ja yhteinen kissa. Tavallista elämää jota aina toivoin. Kaipaan sinua ihan hirveästi. Sinä olet minun elämäni valo ja aina oma poikani, ensimmäinen lapseni. En koskaan unohda sinua, en olisi halunnut että joudumme erilleen mutta se oli kaikille paras ratkaisu. Olen iloinen että olette löytäneet isäsi kanssa uutta sisältöä elämään mutta tiedän että sinäkin kaipaat minua. Huomaan sen missä vain olenkin. Toivon että joku päivä sinä voit juosta minua halaamaan samalla innolla kun Kärkölässä silloin joskus. Etta voit tulla luokseni missä tilanteessa tahansa, isonakin, sillä minä olen täällä sinua varten. Minä yritän päästä irti vaikka kaipaus on minussa tosi syvällä. Minä haluan että sinusta kasvaa iloinen ja rohkea ihminen, joka ei pelkää elämän myrskyjä. Muistan aina kuinka tulit kerran minua halaamaan kun itkin päänsärkyä sohvalla pitkän päivän jälkeen. Tulit ja halasit lujasti, et sanonut mitään. Silitit tukkaa ja palasit leikkeihisi. Kuinka ihana sinä vaan olit! Sen ja monet muut hienot muistot talletan sydämeeni, tee sinä samoin.

Olen ollut surullinen ja kipeä ja sinä olet varmasti miettinyt miksi. Siihen minä en voi muuta sanoa kuin että Jumala on tarkoittanut niin ja ei ole mitään sellaista mistä en selviäisi. Älä sinä siis huoli pieni ihminen. Tervehdi sillä samalla rakkaudella kuin ensi kertaa tavatessamme, ja halaa minua. Minä halaan sinua täältä joka päivä. Minä rakastan sinua niin paljon, että se on suurempi kuin kaikkein isoin valtameri. Sinä olet urhea pikkusoturi, älä pelkää pyytää apua elämän taistoihin, minä kyllä tulen auttamaan. Älä koskaan epäile soittaa vaikka ihan pienimmätkin asiat, kerro ne minulle sillä minä haluan kuulla äänesi vaikka siihen menisi paljon aikaakin. Minä rakastan sinua. Aina.






keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Borrelioosi muutti elämäni

Noin kuukausi sitten istuin työpaikkani koulutuspäivässä. Oli alkuiltapäivä ja olin aamulla soitellut Saksaan laboratorioon tutkimustuloksistani joita odotin kärsimättömänä. Jalkojen nivel- ja lihassäryt yltyivät niin koviksi, että paikallaan istuminen kävi hankalaksi ja minun oli lähdettävä koulutuksesta aiemmin pois. Kun lähdin ovesta minulle tuli tunne että nyt ne labrat on faksattu läheiseen työterveyteen. Käytännössä juoksin vastaanottoon ja kysyin koetuloksia. Ensin niitä ei löytynyt, mutta sitten vastaanottohoitaja tuli luokseni papereiden kanssa. Vedin henkeä, mielessä ainoastaan yksi ajatus - nyt se selviää -  ja katsoin paperiin.

Olin oikeassa. Voi perse. Voi Jeesus sentään.


Koetin saada selvää papereista koulusaksallani ja ymmärsin että testien perusteella minulla todellakin on borrelia-infektio, Suomessa näkyneet Igm vasta-aineet eivät siis olleet sattumaa. Myöhemmin samana päivänä sain saksalaiselta lääkäriltäni yhteenvedon koetuloksista ja ohjeet hoidon aloittamisesta.

"Dear Mrs. Poutanen. You have got an active Lyme disease. Your immune system is very suppressed. Because of the infection and inflammation the brains can´t build enough serotonin resulting in depression. You also have candida in the bowl, a lack of vitamins, minerals, enzymes and probiotics. The symptoms can make patient even invalid but your case is very severe."

Suomeksi, mulla on Lymen tauti eli borrelioosi sekä Suomen että Saksan testien mukaan. Immuunijärjestelmä on hyvin kuormittunut. Infektion takia aivot eivät pysty tuottamaan tarpeeksi serotoniinia ja tämä johtaa masennukseen. Minulla on myös suolistohiiva, vitamiinien ja mineraalien puute. Neljä borrelia-bakteeria reilusti koholla ja muutenkin että kyseessä on aktiivinen infektio. Myöhemmin kävi ilmi että borrelioosini on krooninen, mutta uudestaan aktiivinen eli olen saanut bakteerin elimistööni kahdesti, kenellä käy niin huono tuuri?



Aivan aluksi tunsin suurta helpotusta siitä, ettei matkani Saksaan maaliskuussa ollut turha ja että tiedän vihdoin mikä minua vaivaa. Oli myös helpotus kuulla järkevä selitys säännöllisesti uusiutuvalle masennukselleni, mutta en odottanut että diagnoosin saaminen veisi minut pohjalle fyysisesti ja henkisesti. Jäin aluksi lyhyeksi aikaa sairaslomalle töistä, koska olin selkeästi shokissa. Ensimmäiset päivät olivat vaikeimmat, kirjoitin jopa hautajaisjärjestelyt valmiiksi paperille jos jotain sattuisi. Sitten vastoin yleistä tapaani join viinapullon, huutoitkin puhelimessa että en tilannut tätä elämääni, podin krapulan ja aloitin antibioottien metsästyksen.


Toisen sain Suomesta Fimean erityisluvalla, mutta toinen minun piti tilata Italiasta asti.  Minua hoidetaan antibioottiyhdistelmällä, yrttiprotokollalla ja lisäravinteilla. Ruokavalio on oleellinen osa hoitoa, sen pitää olla säännöllistä ja puhdasta. Vettä tulee juoda 2,5-3 litraa vuorokaudessa, joka on suurin haasteeni. Syömisen, lääkkeiden oton, levon ja hyvinä päivinä rauhallisen liikunnan yhdistäminen on vaikeasti sairaana lyhyesti sanottuna haastavaa. Vaikka aluksi ajattelin palaavani pian töihin, ymmärsin parina ensimmäisenä viikkona mitä Lymen taudin sairastaminen oikeasti tarkoittaa: nukkumista, nukkumista, vessaan konttaamista, väkisin syömistä ja juomista.

Ensimmäinen antibiootti aiheutti minulle voimakkaat herxheimer-oireet ja olin kellon ympäri huonovointinen ja täysin väsynyt. Oli päiviä kun en päässyt kertaakaa sängystä ylös. Siksi olin ottanut lääkkeet ja vettä sängyn viereen. Niinä päivinä poskillani oli tuhottomasti kyyneleitä. Vaikka pahin järkytys on jo ohi, niin edelleen saatan itkeä päivittäin. Kroonisen borrelioosin aiheuttamien kipujen ja pohjattoman uupumuksen kanssa on niin rankkaa elää, että sitä on vaikea kuvailla. Kivut ovat lievinäkin kovia ja lisäksi on ilmennyt ikäviä yllättäviä oireita: jalat saattavat yhtäkkiä jäykistyä niin että ne eivät kanna tai kasvot mennä tunnottomiksi. Toisinaan käveleminen tuntuu huteralta ja sattuu, päässä on koko ajan tunne ettei ole ollenkaan läsnä.

Olen vihainen, mutta yritän olla katkeroitumatta. Tuskallisinta on odottaa voinnin parantumista, joka on hyvin hidasta. Nyt kun olen syönyt molempia antibiootteja yli viikon, huomaan että jaksan jo tehdä jotain pientä, tosin voimat saattavat loppua kesken. Hyvä ystäväni kertoi lusikkateoriasta, joka on tähän sairauteen kyllä niin osuva. Lusikat kuvaavat energiaa, joka sinulla on päivän aikana käytettävissä. Jos terveellä ihmisellä se on 15 lusikkaa, saattaa se kroonisesti sairaalla tarkoittaa kahta. Eli käyt suihkussa ja syöt kerran. En vielä koe että oireeni olisivat helpottuneet, mutta pieniä vähäkipuisempia ja pirteämpiä hetkiä on. Koen eristäytyneeni ihmisistä, joka toisaalta surettaa ja toisaalta on ollut erittäin tarpeellista. Huomaan etteivät ystävät ja perheota minuun niin paljon yhteyttä kuin ennen, ehkä minä vain kuvittelen... Sen sijaan pari tärkeää ihmistä ovat seisoneet jatkuvasti rinnallani ja lohduttaneet silloinkin kun haluan jo luovuttaa. En tiedä vielä parannunko kokonaan vai mitä tapahtuu, mutta ainakin parempia päiviä tulee vielä varmasti. Olen työkyvytön ja stressaantunut taloudellisesta pärjäämisestä kalliiden lääkkeiden takia, mutta yritän luottaa että asiat selviää.


Tässä vielä ote kirjoituksestani Saksan matkalta:

Olin potenut tauottomia kipuja kuukausia ja sitä ennen samanmoista päänsärkyä puolitoista vuotta, eikä niitä ole saatu kuriin vieläkään. Helmikuun lopussa minulle tuli voimakas tunne ratkaista asia itse, jos siihen eivät ammattilaiset täällä pysty.

Borrelioosia hoitamassa Saksassa. Helmikuun lopussa mietin kuumeisesti mitä ihmettä hokkus pokkus taikatemppua lähden kriisiytyneeseen terveydentilaani etsimään. Sellaista ei ole, mutta sain tilaisuuden jota en voinut ohittaa. Olin saanut vajaa pari viikkoa sitten tietää että minulla saattaisi olla Lymen tauti eli borrelioosi, jota mm. punkit voivat levittää. Olin shokissa. Minulla oli ollut lapsena punkkeja mutta ne oli saatu aina ajoissa pois. Vasta-aineen testaaminen oli oma ideani kun selvittelimme lääkärini kanssa pitkäaikaisia kipujani ja huonoa vointiani. En tosiaankaan odottanut mahdollista borrelioosia. Vasta-ainekokeesta kävi ilmi, että IgM-arvoni oli noin 2,5 kertainen (50) kun sen kuuluisi olla alle 18. Voimakkaiden oireiden ja huonon yleisvoinnin vuoksi aloitettiin lähes saman tien kolmen viikon doximycin antibiootti ja verinäytteeni lähti jatkotestiin. Kun odottelimme testin tulosta tilanne kuitenkin mutkistui kun lääkärini kertoi ettei yleislääkärinä omannut tarpeeksi tietoa borrelian hoidosta eikä jatkotesti negatiivisenakaan poissulje borrelioosia koska kysymyksessä on vaikeasti hoidettava ja taitavasti piiloutuva bakteeri. Aloin siis etsiä lisätietoa ja miettimään vaihtoehtoja tilanteeseeni ja kun toisellakaan viikolla antibiootista ei tuntunut olevan apua näin borrelioosi vertaistukiryhmässä viestin joka tuntui siltä, että toi se on, näin mä teen: Mä lähden Saksaan! Muutamaa viestiä ja sähköpostia myöhemmin olin saanut ajan klinikalle Luchauhun Itä-Saksaan ja nyt olemme kotimatkalla Saksasta Tanskan ja Tukholman kautta Suomeen. 

Jos eilinen päivä oli pelottava ja uuvuttava on tänään itketty helpotuksesta ja huolesta. Onko mulla ikinä kivutonta päivää? Saanko mä sittenkään joskus olla äiti? Eilen nukahdin Oslon lentokentälle ja melkein myöhästyin jatkolennolta, juoksin neljän portin väliä niin lujaa kuin ikinä koroilla ja kepeillä pääsin ja mietin: "Mun terveys riippuu tästä!". Kun pääsin Berliinin istuuduin lentokentän lattialle lataamaan puhelinta koin niin valtavaa uupumusta ja pelkoa etten tiennyt miten ihmeessä löydän tieni keskustaan Brandenburgin portille jossa olimme sopineet tapaavamme. Onneksi ihana kohtalotoverini ja hänen miehensä ajoivat hakemaan minua ja kehoittivat syömään - olinhan herännyt klo 3 ja jutellut yömyöhään syvällisiä ja siksi nukkunut kolme tuntia. Kohtasin oman kestävyyteni rajat nukkumisen suhteen, yleensä tarvitsen 9-10 tunnin yöunet pystyäkseni toimimaan normaalisti. 

Kävelin ulos terminaalista ja kun en heti löytänyt Outia mietin että ei hitto, olen yksin Berliinissä, hienoa Elisa hienoa. Kävelin kuitenkin eteenpäin ja kun näin hänen äidilliset kasvonsa tiesin ettei tämä ehkä sittenkään ole katastrofi. Jatkoimme matkaa suoraan autolla Luchauhun joka on pikkukaupunki noin tunnin päässä Berliinistä. Yövyimme noin 20 minuutin ajomatkan päässä klinikasta ja kävimme vielä illalla varmuuden vuoksi tarkistamassa sen sijainnin. Se olikin haastavaa löytää pimeässä ja lopulta löysimme oikean talon vasta seuraavana päivänä ennen lääkäriaikaa. Yöpaikkamme oli varsin idyllinen bayerilaistyyppinen majatalo joka koostui puisista mökeistä ja meillä oli yllättäen koko talo käytössä. Lähistöllä oli kanoja ja jopa poni, jonka kohtasin seuraavana aamupäivänä kävelyllä psyykatessani itseäni lääkärin vastaanotolle. En ensin huomannut sitä, vaan näin kuinka jokin kävelee kohti. Poni käveli korvat pystyssä aidan viereen ja hörisi. Menin itsekin sitä kohti ja päätin ottaa videota. Puhuin sille saksaa ja juuri kun olin sanonut "schön" eli kaunis se kurottautui minua kohti aidan yli ja yritti pussata. Toppuuttelin ja sanoin jotain sähköaidasta ja sammutin kameran. Tämän jälkeen sain oikein lämpimän pusun ja syvän katseen. Aivan kuin hevonen olisi sanonut että "Elisa, mene vain eteenpäin, kyllä asiat selviää."