Kun lapsi kysyy kuolemasta

Minulle kuolema on ollut hyvin tuttu vieras elämässä. Niin aivan ensi hetkistä kun synnyin elottomana, mutta yllättäen se olikin kaksoissiskoni joka nukkui pois - niin se oli ennustettu että toinen jää ja toinen lähtee ja osat kääntyivät toisin päin. Ja kyllä, on täällä taisteltukin eteenpäin. Minusta tuntui jo pienenä ettei kuolema lopullisuudellaan jätä minua rauhaan. Istuin eteisen nurkassa ja laskin kuinka minulla olisi enää 95 vuotta elinaikaa, hakkasin lattiaa ja huusin äidille etten halua kuolla, en halua. Jotenkin koko lapsuus meni kuntoutumisen ja jumppien parissa, oli yritettävä aina enemmän. Turvattomuuden tunne säilyi silti aina mukana ja aktivoitui viimeistään tuoreena lukiolaisena kun äitini yllättäen kuoli. Elämäni isoin ja paskin asia, joka nyt 10 vuoden jälkeen tuntuu jo ihan luonnolliselta. Mutta se oli hirveää. Oli pakko vaan jaksaa opiskella ja pärjätä elämässä. No, ei olisi ollut pakko. Kerroin viime tekstissä masennuksestani, joka alkoi ehkä juurikin tästä äidin kuolemasta ja kesti noin kahdeksan vuotta. Se loppui vasta kun hyväksyin että kuolema tulee silti vaikka kuinka juoksisin pakoon tai kieltäisin. Jostain syystä en ole pelännyt eniten läheisteni kuolemaa vaan sitä että minä katoan ja minua ei enää ole, ja sitten olisin aivan yksin.

Puhuin kyllä vuosia pahasta olostani ammattilaisille mutta kuolemanpelostani vaikenin. Kun sitten kuuden vuoden päästä biologinen isäni kuoli yllättäen jouduin kohtaamaan kuoleman taas. Todella silmästä silmään, lähiomaisena. En päässytkään enää pakoon. Masennus ei kuitenkaan aktivoitunut heti, koska isääni ei liittynyt niin suuria tunteita kuin äidin menetykseen. Paska homma, mutta ei voi mitään ajattelin. Meni noin vuosi kun kuolemanpelko otti jälleen vallan ja tällä kertaa niin pahasti että pelkäsin töissä ja pelkäsin kotona. Lopulta hain apua ja voimat loppuivat päivystyksen ovelle. Kiitos sille hoitajalle, joka vakuutti että minä en ole hullu eikä minun tarvitse hävetä, minä en vain jaksa nyt yksin eteenpäin. Ja loput tiedättekin, tarina jatkuu tämän blogin muodossa.

Minä kävin todella pitkän ja rankan terapian, mutta minulla oli apunani todella taitava terapeutti. Hän osasi kysyä oikeita asioita, hän lohdutti kun minua pelotti ja kun minusta tuntui että en selviä valoi minuun uskoa että asiat muuttuvat vielä. Ja niinhän ne todella muuttuivat. Muistan hetken kun hän kysyi minulta miksi pelkäät kuolemaa ja jouduin kauhun valtaan. Olin vihainen että hän sohaisi kaikkein arinta kohtaani. Sain paniikkikohtauksen ja se jäi viimeiseksi. Siinä hetkessä voimistuin niin paljon, että ymmärsin mikä minua kaihersi. Ei itsessään kuolema, se ei ole paha asia vaan se mitä sen jälkeen tapahtuu. Käytimme paljon aikaa maailmankatsomukseni pohtimiseen ja tajusin että meillä kuolemasta ei ole puhuttu tai jos on niin on sanottu että elämä menee nopeasti ohi ja sitten lopulta ei ole enää mitään - meitä ei enää ole. Minulle ei siis kerrottu sen olevan luonnollinen ei pelättävä asia eikä annettu mahdollisuutta uskoa tuonpuoleiseen elämään vaan naureskeltiin kun minä halusin uskoa enkeleihin.

Siispä, kun tänään pojan kanssa juttelimme kuolemasta minä annoin hänen puhua ja kuuntelin. Juttu lähti siitä, että he olivat käyneet esikouluryhmän kanssa seurakuntakodilla ja askarrelleet jokainen oman enkelin ja heille oli kerrottu että pappi (ilmeisesti Jumala) tietää ja näkee kaiken. Poika halusi tietää mitä sitten tapahtuu kun me kuollaan. Vaikea kysymys, mutta minua ei yllättävää kyllä ahdistanut.  Ja ennen kuin ehdin vastata hän itse vastasi itselleen: "Sit kun me kuollaan me käydään ylhäällä ja tullaan takaisin alas ja eletään tuhatvuotiaiksi. Me tullaan uudestaan tänne, uskotko sä niin kuin mä uskon?" Sanoin että kyllä uskon, vaikka me ei voida varmasti tietää niin kyllä minä uskon ja kuolemaa ei tarvitse pelätä, se on ihan luonnollinen juttu. Poika vaikutti olevansa hyvillään vastauksesta ja kysyin vielä olisiko hänellä muuta kysyttävää aiheesta. Hän halusi tietää kuinka vanhoiksi tiikerit elävät. Vastaus löytyi, noin 15-vuotiaiksi. "Mutta minä voin elää ainakin tuhatvuotiaaksi!" Niin, ainakin 100 vuotta hyvinkin. Hän mietti ja sanoi: "Mutta lapsetkin voi kuolla, minä en halua kuolla lapsena vaan aikuisena." Vastasin, että sitä me ei voida päättää mutta meistä pidetään täällä huolta ja sun ei tarvitse pelätä sellaista. Meille on jokaiselle se Jumalan oma suunnitelma.

Näin meillä yhdistettiin kirkon oppeja ja omaa maailmankatsomustani, jonka poika yllättäen jakaa.
Sitä ei ole mitenkään opetettu vaan hän on oivaltanut sen itse, vasta viisivuotias. Pieni suloinen poika, jolla on niin paljon elämän energiaa että isotkin asiat on yksinkertaisia. Minulle tuli tuosta keskustelusta niin syvä rauhantunne, että tunsin ettei minunkaan tarvitse huolehtia miten elämä meitä kuljettaa. Se kantaa kyllä.

Masennuin, entä sitten?

Tänään vietetään kansainvälistä mielenterveyspäivää ja siihen liittyen haluan kertoa omasta masennuksestani, joka tänään on jo kaukana takana päin.

Lukioiässä minua kohtasi erittäin suuri menetys, joka vaikutti elämääni käsittämättömän paljon. Elämäni tärkein ihminen kuoli yllättäen. Sillä hetkellä maailmani romahti ja olen kasannut sen pala palalta takaisin tämän kymmenen vuoden aikana. Vaikeassa tilanteessa ihminen yrittää selvitä kaikin voimin, keskittyy suoriutumaan ja pärjäämään, pysymään pinnalla. Pakottaa surun taka alalle. Niin minä tein muutaman vuoden. Sain apua ja tukea, olin saanut jo pienestä pitäen. Kuitenkin lukitsin surua ja tunteita sisälleni ja totuin pahaan oloon. Siihen etten nähnyt kunnolla värejä elämässä, ajattelin että kaikista muistakin tuntuu siltä. Keskityin todella paljon uintiin, koska endorfiini helpotti oloa eikä väsyneenä tarvinnut ajatella. 19 vuotiaana asiakkuuteni nuorten puolella päättyi ja ajattelin pärjääväni, olinhan saanut niin paljon jo tukea. Todellisuudessa en kuitenkaan pärjännyt. Aloin saada paniikkikohtauksia. Kuolemanpelko joka minulla on aina ollut kasvoi aivan uusiin mittasuhteisiin. En päässyt sitä pakoon. Aloitin masennuslääkkeet, koska juttelemaan ei päässyt ennen sitä. Pääsin poliklinikalle vasta toisella lähetteellä. Juttelut harvakseltaan eivät kuitenkaan riittäneet. Opiskelin ammattikorkeakoulussa kiinnostavaa alaa, vanhustyötä ja kursseilla käsittelimme tottakai elämän loppupäätä, kuolemaa. Yhtäkkiä se tuntui olevan minulle liikaa, ajattelin liikaa omaa kuolemistani ja mitä jää jäljelle. Yhdistettynä paineiseen aikatauluun koulussa ja opinnäytetyöprosessiin tuli ilta jolloin romahdin. Huusin apua, tuntui että hajoan pieniksi palasiksi ja katoan. En halunnut kadota. Kun tämä toistui muutaman minuutin välein useamman kerran, en uskaltanut enää tehdä mitään. Puhuin itseni sisälle kriisiosastolle. Lääkitystäni muutettiin ja sain hoitoa. Olin kolme kuukautta pois koulusta. Seuraavat puoli vuotta opiskelin niin paljon että sain muut kiinni, saimme opinnäytetyön valmiiksi mutta minä en valmistunut samaan aikaan. Samana syksynä koin toisen menetyksen, joka ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta, tunsin enemmän vihaa ja pettymystä kuin surua.

 

Seuraava romahdus tapahtui vasta reilu vuosi tämän jälkeen. Olin koko kolmen vuoden ajan ollut masentunut, tunsin sen. Mutta kun elämässäni tapahtui liian monta muutosta yhtä aikaa pääni ei enää kestänyt. Olin toipunut vaikeasta kroonisesta päänsärystä, joka oli ollut niin rankkaa että aloin pikku hiljaa masentua enemmän. Tähän yhdistettynä lopullinen ero ensimmäisestä vakavasta suhteesta, valmistuminen ja ensimmäinen oikea työ huonolla perehdytyksellä, muutto täysin uuteen paikkaan yksin... nämä kaikki johtivat hyvin syvään masennukseen. Niin syvään että tänä päivänä ihmettelen että edes selvisin siitä. Lääkäri puhui elämänmuutoksesta ja näytti Nick Vujicic n kuvia, miehen jolla ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta joka rakastaa elämää. Sanoi että jos hänkin selvisi niin minäkin selviän, tulen vielä rakastumaan uudelleen. Pidin lääkäriä typeränä. Hän oli kuitenkin oikeassa. Muutaman viikon päästä tutustuin nykyiseen mieheeni ja paraneminen alkoi.

Hoitajani ihmetteli kuinka viikonlopun aikana muutuin täysin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kliinisesti masentunut. Toipuminen kesti toki kauan, melkein vuoden ja lopetin mielialalääkkeet vasta yli kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen. Kävin kolmen vuoden tiiviin terapian, joka oli kohdallani se kaikkein ratkaisevin tekijä parantumisen kannalta. Terapia loppui vuosi sitten. Nyt voin sanoa että olen parantunut, vaikka samanlaiseksi en koskaan tulekaan ja aina pelko masennuksen uusiutumisesta on jossain mielen sopukoissa on.

Ehkä tulen joskus olemaan neuvolassa työntekijälle kasa psykiatrisia sairaskertomuksia ja uusi riskiodottaja. Ehkä olen jonkun mielestä heikko kun söin niin kauan lääkkeitä. Kuusi vuotta putkeen. Mutta se, joka sanoo että lääkkeillä eteenpäin tarpova on heikko, ei tiedä oikeasta masennuksesta. Siitä, kun tulee lopulta se aamu jolloin ei enää pääse ylös sängystä, kun on yrittänyt niin kauan jaksaa eikä enää vain jaksa. Kun on niin väsynyt ettei voi nukkua ja niin sekaisin ettei osaa syödä. Tuijottaa seinää ja tuntee itsensä niin huonoksi ihmiseksi kun mieli on musta eikä siellä ole edes harmaan värejä. Kun haluaisi pakoon muttei voi lähteä. Kun aamulla toivoo ettei enää heräisi. Toisella kerralla odotin liian pitkään ennen kuin hain kunnolla apua, olin hengenvaarassa. Ja totta se on, kaikki eivät selviä. Minä selvisin, kovalla työllä ja hyvällä onnella, rakkaudella. Läheinen suhde mieheni poikaan ja hänen viaton rakkautensa minua kohtaan on myös auttanut paljon. En ole vieläkään täysin kokonainen, mutta erittäin hyvällä tiellä.

Sinulle, joka kamppailet masennuksen kanssa haluan sanoa: älä luovuta, joskus tulee se päivä kun voit taas iloita auringosta ilman sitä kalvavaa tunnetta ja surua. Kun tuntuukin ihan hyvältä. Elämä kantaa, jos se on minutkin kantanut kaiken jälkeen, se kantaa sinutkin.

Muista: älä luovuta.

Maailman CP-päivä

Eilen vietettiin kansainvälistä CP-päivää ja vietän sen Englannissa Bournemouthissa. Tänään meitä on tässä talossa kaksi cp-vammaista, lähes 24 vuotta nuorempi nuori neiti Elsa ja minä. Meillä molemmilla vamma on alkujaan hapenpuutteesta vauvana, mikä on ehkä yleisin cp-vamman syntytapa. Minä synnyin 28 raskausviikolla kaksoissiskoni kanssa estelyistä huolimatta. Minulla on käsitys ettei lääkäri halunnut suoraan tehdä äidilleni sektiota vaan synnytys tapahtui alateitse, kunnes minulta katosi sydänäänet. Kyseessä oli kaksosraskaus ja kaksoissiskoni syntyi ennen minua, jonka jälkeen minä jäin jotenkin jumiin ja päädyttiin hätäsektioon.


Tänä päivänä olen hyvin kiitollinen omasta elämästäni ja toimintakyvystäni, vaikka se joskus on rankkaakin. Löysin nimittäin oman syntymätodistukseni muutama vuosi sitten, joka antoi ymmärtää että olin syntymä hetkellä eloton. Mikä sitten sai sen elämän energian virtaamaan takaisin, en tiedä, mutta hieno juttu se on. Olen saanut kokea paljon elämäni aikana ja elänyt hyvää elämää vammasta huolimatta. Miksi tämä päivä on minulle erityisen merkityksellinen on että kaksoissiskoni menehtyi muutama kuukausi syntymämme jälkeen. Minä sain kuitenkin jatkaa elämää ja vaikka se on välillä ollut todella hankalaa ja rankkaa, etenkin teininä heh, niin on siitä nautittukin. En sanoisi että vammaisuus on vienyt minulta mitään vaan pikemminkin tuonut tapahtumia ja ihmisiä elämään. Ei ole helppoa löytää paikkaansa vammaisena nuorena naisena yhteiskunnassa, mutta on siinä joten kuten onnistuttu: elämä on normaalia parikymppisen naisen arkea perheen kanssa. Kun mietin muutama vuosi taaksepäin mahdollisuuteni perhe elämään oli suurin haaveeni ja samalla pelkoni että toteutuisiko se ikinä. Vammaisena kumppanin löytäminen on hieman haastavampaa kuin ilman vammaa, mutta ei toki mahdotonta, sen olen nähnyt itse ja ystävieni kohdalla. Onneksi pelkoni osoittautui siis turhaksi ja olen saanut elää perhe elämää äitipuolena jo jonkin aikaa.


Cp-vammaisena on ollut hienoa päästä seuraamaan pienen Elsan ja hänen perheensä arkea.
Kun perheessä on pieni erityislapsi viikot täyttyvät erilaisista menoista, mutta on sitä lepoaikaakin tässä ollut hyvin.  Toissa päivänä kävimme Townsend Children Centerissä ja veimme Elsan aistihuoneeseen, jossa on erilaisia valoefektejä pimeässä huoneessa. Tyttö nautti todella paljon kuplakoneesta ja eri väreistä, mutta mieluisinta hänelle oli kuitenkin "tunneli", jonka valoja pystyi vaihtamaan katkaisijaa painamalla. Elsa vaihtoi itse käsillään ja jaloillaan valoja ja oli liikuttavaa huomata hänen halunsa tehdä asiat itse ja myös hänen ilonsa kun hän onnistui. Katsoin häntä melkein kyyneleet silmissä. Tuli mieleen oman lapsuuteni lukuisat jumppahetket, kun itsekin yritin kovasti ja lopulta onnistuin. Eniten minua kuitenkin liikuttaa häntä rakastava perhe, joka hoitaa häntä rakkaudella ja pyrkii jatkuvasti tarjoamaan hänelle uusia kokemuksia ja iloitsee hänen edistymisestään, oli se sitten pieni tai iso asia. Myös tapa, kuinka perhe on ottanut Hanlonin vastaan ja hoitamaan Elsaa lämmittää sydäntä. Apua todella tarvitaan kun pikkusisko muutaman kuukauden päästä saapuu maailmaan. Olisipa kaikilla näin mahtava perhe.

Äitipuolen vartalo

Synnyttämättömälläkin naisella voi olla maharöllykkä. Sitä olen päässyt todistamaan näiden parin vuoden aikana. Puhutaan iskä ja äitivartaloista, vartaloista joissa on ottaa mistä kiinni, pientä hyllyvyyttä ja niin edelleen. Mutta entä sitten äiti- ja isäpuolten vartalot? Saako äitipuolella olla ylimääräistä vyötäröllä ilman raskauta ja synnytystä, jota usein pidetään tähän syynä? Ihan valehtelematta, minulle on tullut muutama kilo tässä vajaa kolmen vuoden äitipuolielämän aikana. Ja se on tullut enimmäkseen vyötärölle. Pojan mukaan se näyttää vauvamahalta, vaikka siellä ei kukaan asukaan. Laitoin juuri varastoon ison säkin pieniä vaatteita ja olen ottanut vastaan sopivampia. Ei ole kyse siitä että en pitäisi itseäni kauniina tai viehättävänä, en vain oikein viihdy kropassani tällä hetkellä. Olen huomannut, että jos puhun painostani muut sanovat: "Et sä lihava ole". Niin, en vielä minä ajattelen.



Lihomiseni on tapahtunut pikku hiljaa, pari kiloa per vuosi, oikeastaan vähän varkain. Päähäni on iskostunut kehonkuva urheilijavuosilta ja tuntuu ettei mieli ole pysynyt muutoksessa mukana. Ei ole nimittäin kovin montaa vuotta siitä, kun minulla oli pyykkilautavatsa, lihaksikkaat kädet ja timmit vatsalihakset niin kuin uimareilla tyypillisesti on. Nyt tilalla on pömppis ja venymäarpia sekä lantiollakin hieman lisää. Muutos ei ole kovin iso mutta kyllä sen on esimerkiksi vaatteissa huomannut, muutama kuukausi aiemmin ostetut housut ovat jo pienet. Ja ovat jotkut läheisetkin pyöristymistäni kommentoineet. Painonnousu on vaikuttanut itsetuntoon, liikkumiseen ja jaksamiseen. Rehellisesti sanottuna en halua tulla raskaaksi lievästi ylipainoisena ja vaikkei se ole suunnitteilla nyt, olisi hyvä tarttua muutokseen jo etukäteen. Esimerkiksi 20 kilon painonnousu estäisi todennäköisesti itsenäisen liikkumiseni kepeillä raskauden loppuvaiheessa. Vartalotyyppini on sellainen että kroppa pitää kiinni omistaan. Minulla on myös todella hidas aineenvaihdunta. Ei ole kyse siitä etten olisi yrittänyt laihduttaa, olen kokeillut jos jonkin laisia ruokavalioita ja treenejä. Viiden kilon tiputushan vaatisi ahkeraa liikuntaa ja tiukempaa ruokavaliota, sillä pelkällä ruokavaliolla tulos on ollut grammoja. Viimeisin laihdutukseni kesti kuukausia ja eroa ei tullut. Edellisen eron jälkeen laihduin kymmenen kiloa ja ne ovat tulleet takaisin aloitettuani migreenilääkityksen muutama vuosi sitten. Jotkut sanovat että lääkkeet eivät lihota. Itse olen kuitenkin todennut että ne keräävät nestettä ja lisäävät ruokahalua ja sitä kautta painonnousua.

Tiedän etteivät kuvat näytä pahalta. Ehkä joidenkin mielestä minun ei edes pitäisi puhua ylipainosta, vaikka olen lievästi lihava. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että kun liikkuu hankalammin tuo jokainen kilo lisää haastetta. Ja miksi niin monet laihduttavat normaalipainon sisällä tai näkevät itsensä lihavina ilman syytä? En tiedä, mutta ei se tarkoita ettei rakastaisi itseään tai olisi jotenkin sairas. Samoin, jos ajattelet että onpas tuo vuosien aikana lihonut, et voi tietää mitä taustalla on. Kenties vaikea kipusairaus joka rajoittaa liikkumista, kuten minun migreenini, päänsärkyni ja nykyisin myös fibromyalgia tekee. En syytä lihomisestani sairauksia, mutta kyllä tahdon sanoa että ne vaikuttavat paljon. Liikunnasta on apua ja se on esimerkiksi fibromyalgiassa tärkein hoitomuoto, mutta kun rakkaasta lajista, uinnista, tulee väkisin vääntämistä hampaat irvessä koska uimalakki puristaa päänahkaa mutta ilmankaan ei voi olla, tullaan pattitilanteeseen. Samoin jos joka paikkaa särkee jo valmiiksi ja lenkin tai kuntosalin jälkeen ei meinaa sängystä tai sohvalta päästä enää ylös motivaatio laskee. Tässä en nyt tarkoita että lähtisin repimään vaan että ihan normaali rasitteinenkin liikunta saa minut kipeäksi. Olen siis todennut että kevyt liikunta etenkin kävely on minulle se paras juttu juuri nyt.

Kun yritin saada väkisin kiloja tippumaan, mutta mitään ei tapahtunut, päädyin lopettamaan tiukat ruokavalion rajoittamiset ja keskittymään puhtaaseen ruokaan. Valitettavasti sekään eikä esimerkiksi kokeilemani ayurveda ole pysäyttänyt painonnousua. Arvelen, että moni nainen ja miksei mieskin jakaa tämän ongelman kanssani, kun parin kympin jälkeen painoa on kertynyt tasaiseen tahtiin, mutta sitä ei vain nitistetä Superdieetillä, Alku ruokavaliolla, ph dieetillä tai muilla valmennuksilla. Ehkä kunnon hikiliikunta viidesti viikossa ja karsittu ruokavalio toimisi, mutta kuinka moni siihen oikeasti pystyy? Silti jotain on tehtävä ennen kuin oikeasti ollaan ongelman äärellä, ihan jo liikuntavammankin vuoksi.

Onko sinulla ollut vaikeuksia laihduttaa ja miten olet onnistunut?
Vai oletko hyväksynyt painonnousun osana elämää?

Yksin Englantiin

Bloggaaminen tuo elämään jänniä asioita. Elokuun alussa Meriannen mielessä-blogia pitävä Maiju tuli perheensä kanssa Suomeen ja menin muiden joukossa tapaamaan heitä hotellille Helsingin keskustaan ennen kuin he jatkoivat matkaa Maijun kotiseudulle. Kun siinä sitten pidin sylissäni Danin ja Maijun tytärtä, pari vuotiasta Elsaa, tunsin hyvin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Elsallahan on myös cp-vamma mutta myöskin kuulo- ja näkövamma. Sisäkorvaistutteiden ansiosta hän kuitenkin kuuli mitä sanoin ja hänen katseensa oli ihanan tarkkaileva.Vaikka Elsa on vielä pieni näen hänessä hirveästi potentiaalia. Siksikin haluan päästä seuraamaan hänen arkeaan Englantiin, jonne parhaillaan olen matkalla. Tiedän että Elsa on yhtä vahva kuin minä olen ollut silloin pienenä, alle kilonpainoisena keskosena. Keskosuus siis myöskin yhdistää meitä. Koska olen työskennellyt erityiskoulussa myös erilaiset aistiproblematiikat ovat tuttuja. Olen pitänyt räätälöityä
iltapäivätoimintaa hyvin eri tavoin vammaisille lapsille. Kun näkö ja kuulo ovat heikot jää jäljelle muut aistit kuten esimerkiksi tunto, jonka kautta Elsakin jäsentää paljon maailmaa. Kun Elsan perhe tapaa ystäviä Elsa ei nökötä omassa tuolissaan vaan kiertää sylistä syliin.



Odotan siis enemmän kuin kovasti yhteistä kolmea viikkoamme Englannissa. Uskalsin lähteä, koska tunsin oloni heti tervetulleeksi ja hyväksytyksi heidän perheeseensä. Minulla on vähän lentopelkoa, mutta se voi johtua neljän vuoden lentotauosta. Lopetin juuri lyhyen sijaisuuteni ja minulla on kaikki siis auki ainakin työn suhteen, Suomessa olen viime aikoina saanut vain muutaman viikon sijaisuuksia. Taloudellisesti matka kannatti tehdä nyt, kun töitä on ollut putkeen parisen kuukautta. Juuri nyt tuntuu että voisin viihtyä Englannissa pidempäänkin ja aika näyttää mitä tapahtuu. Voihan olla etten pidä Englannista ja että koti-ikävä iskee lujaa tai sitten viihdyn hyvin. En ole koskaan ollut mikään maailman valloittaja tyyppi vaan mukavuudenhaluinen, joten voitte varmaan arvata että herätys klo 2.15 kirpaisi hieman. Nyt olen kuitenkin tekemässä jotain täysin uutta ja jännittävää.

Jälleen kerran pakko kehua miestäni joka liputti täysillä tämän matkani suhteen. Hän, joka ei koskaan ole ollut ulkomailla tai lentokoneessa itse, sanoi että todellakin lähdet. Arvostan että hän kannusti minua lähtemään eikä jarruttele mahdollista haluani jäädä pidemmäksikin aikaa. Olen ymmärtänyt että Iso-Britanniassa voisi olla enemmän kysyntää ammatilleni vanhustyön ja muistisairauksien asiantuntijana. En ole Suomesta vielä löytänyt paikkaani geronomina ja se on harmittanut paljonkin, koska panostin opiskeluun paljon ja ala on minulle rakas. Terveydenhuollon sihteerin työ on mielenkiintoista, mutta ei loppuelämäni urasuunnitelma. Miten perhe-elämän, mahdollisen välimatkan ja työnteon sitten käytännössä yhdistäisi on toki haasteellista ja pohdinnan arvoinen asia. Mutta kun aloin saada homeoireita heti muuton jälkeen uudessa kodissa tuli tunne että kokeillaan, ei ole mitään menetettävää. Minulla on siis työnhakupaperit laukussa mukana.

Mieheni usein sanoo että mietin liian pitkälle, mutta kai niin tulee tehtyä kun jaloilla ei niin nopeasti pitkälle pötkitä.  Olen aina suunnitellut ja 98 prosenttia niistä ei ole toteutunut. Se ei minua haittaa, koska tiedän että asiat menevät siten kuin on tarkoitettu. Esimerkkinä nyt vaikka se että halusin nuorena äidiksi ja 23 vuotiaana minusta tuli äitipuoli. Se on antanut osviittaa että en olisi ollut edes valmis äitiyteen yhtään aiemmin.

Mutta yhteenvetona totean että sydäntään kannattaa kuunnella ja niin minä teen nyt tällä matkalla.

Olen tällä hetkellä Riikassa ja nousen kohta Lontoon koneeseen, josta jatkan bussilla Bournemouthiin.

Jännää ja ihanaa! Muistakaa tarttua mahdollisuuksiin!