Asutko sä kotona?

Tässä yksi päivä minulle esitettiin kysymys, joillaista en ole vähään aikaan kuullut, "Asutko vielä kotona sun vanhempien kanssa?" Istuin tuolla hetkellä pyörätuolissa ja automaattisesti ajattelin että ehkä kysymys johtui siitä tai että ehkä se olikin tapa puhua smalltalkia. Se kuitenkin hämmensi minua, koska asun poissa kotoa nyt jo yhdeksättä vuotta.  Muutin pois vanhempieni luota välittömästi täysi-ikäistymisen jälkeen ja se oli minulle päivän selvää. Aluksi minulla ei ollut avustajaa lainkaan arjessani ja sen kyllä hetken päästä huomasi. Olen pienestä saakka ollut hyvin itsenäinen ja hoitanut vammaani liittyvät asiat kuten fysioterapian ja lääkärikäynnit itse teinistä saakka. Jossain vaiheessa vain todettiin ettei vanhempaa tarvita enää mukana kulkemassa. Ensimmäinen oma asuntoni oli tavallinen kaupungin vuokra-asunto ilman muutostöitä. Kiitos vanhemmilleni etteivät estelleet.

No, vastasin kysyjälle että on mulla mies ja tämän poika. Sitten juttelimme kuinka poika on hyväksynyt minut perheeseensä. Juttelin niitä näitä, mutta sisälläni käynnistyi äkkiarvaamaton tunteiden myllerrys. Eräs lukija kysyi olenko sittenkään hyväksynyt täysin liikuntavammaani ja toisaalta tarvitseeko sitä hyväksyä? Tuolla hetkellä mieleeni tuli juurikin, että ehkä en olekaan hyväksymisessä niin pitkällä kuin luulen. Olen alkanut ajatella että hyväksyminen onkin elämän mittainen matka. On aikoja kun ajattelee että miksi sitä kaipasikaan joskus toimivia jalkoja, en minä voi tietää mitä on juosta ilman linkkaamista - eikä minun tarvitse. Mutta sitten on harvoin niitä hetkiä kun todellakin haluaisi kokea rullaavan ja kevyen juoksuaskeleen eikä könkkäämistä keppien kanssa.
Niitä hetkiä että todella harmittelisin vammaisuuttani ei enää ole, ne jäivät sinne synkkään teini-ikään. Elän elämää annetuilla korteilla ja nautin siitä parhaani mukaan. Uskon että monet vammaiset kaverini sanovat tekevänsä samoin. Ei se, että joskus vituttaa kuitenkaan tarkoita ettei olisi hyväksynyt omaa vammaisuuttaan.

Mitenkään moittimatta ystävällisen kysyjän toimintaa, onhan se hämmentävää mitä pelkkä pyörätuoli saa aikaan. Minä nimittäin käytän sitä hyvin vähän, kävelen kepeillä 90 prosenttia ajasta. Ero siihen kuinka paljon minun oletetaan tarvitsevan kepeillä kuin tuolin kanssa liikkuessa on todella iso. Ovia kiiruhdetaan avaamaan vaikka saan ne itse avattua ja varmistellaan että pärjäänhän minä. Olen ottanut sen ystävällisyytenä, on kiva että välitetään. Väistämättä tulee kuitenkin mietittyä tekeekö pyörätuolin käyttö minusta jotenkin avuttomamman muiden silmissä. Todellisuudessa se antaa minulle nopeutta, näppäryyttä ja ergonomisen työasennon, eli paljon hyvää. Muistan kuinka jossakin vaiheessa teini-ikää aloin hävetä kengistä aina pilkottavia jalkatukiani ja laitoin aina varsinkin mekon kanssa toiset sukat tukien päälle. Nyt mietin, että kunpa en olisi miettinyt niin paljon sitä että näytän erilaiselta, sille ei voi mitään. Toisaalta kuka teini, vammainen tai ei, ei miettisi? Meillä jokaisella on pitkä polku kuljettavana itsensä hyväksymisen kanssa. Mutta se polku on todella palkitseva.

Kun muutto on kirosana

Ihan nolottaa että tämä on syyskuun eka postaus! Edellisestä kirjoituksesta aloitin yllättäen työn, joka jatkuu lokakuun alkuun saakka. Nämä pätkätöiksikin kutsutut rupeamat sotkevat aina mun vapaa-ajan käytön, koska olen melko loppu työpäivien jälkeen, onhan mulla jatkuva päänsärky edelleen kaverina. Harmittaa, että olen useasti teille lukijoille luvannut kirjoittavani ja sitten se on venynyt. Mutta toivon ja uskon että ymmärrätte. Elämääni ei voi mitenkään verrata monen lapsen äidin elämään mutta on tässäkin omat kujeensa, nyt viimeisimpänä jälleen uusi muutto.

Se tapahtuu viikon päästä, tällä kertaa täysin uuteen kaupunkiin, 40 kilometrin päähän nykyisestä.
Kotona alkaa näyttää jo siltä, että me todellakin muutetaan. Tosin juuri oli vielä kuukausi muuttoon ja nyt edelleen paljon pakkaamatta. Olen laskenut että tämä on minulle jo seitsemästoista muutto, ja meille yhteisesti nyt kolmas vuoden sisään. Tämä muuttotahti on herättänyt ihmettelyä ja sitä haluankin nyt hieman avata. Ainoastaan pari muutoistani on tapahtunut omasta halustani ja ne olivat omaan kotiin muutto ja muutto ensimmäiseen avoliittoon. Loput ovat tulleet olosuhteiden ja pakon sanelemana. On tullut ero ja muutto opiskelija-asuntoon, muutto työsuhdeasuntoon ja pian taas lähtö sieltä. Kun päätimme muuttaa yhteen emme todellakaan ajatelleet käydä läpi kolmea kotia näin lyhessä ajassa. Ensin meillä oli homekoti ennen muuttoamme Helsinkiin. Sitten vuokranantajamme joutui muuttamaan takaisin asuntoomme vain kolmen kuukauden asumisen jälkeen. Nyt meillä on niin kallis vuokra ettemme voi jatkaa asumista tässä. Niinpä tilaisuuden tullen päätimme lähteä hieman takaisinpäin, lähemmäs pojan äitiä, isovanhempia ja muita sukulaisia, mutta kuitenkin lyhyen matkan päähän Helsingistä.

En oikein siis ymmärrä sitä ihmettelyä mitä muutoista on seurannut. Kuka muuttaisi usein ihan vain huvikseen? Se mitä tiedämme toistemme elämästä on vain pieni raapaisu todellisuutta ja joskus sitä pysyvää kotia joutuu etsimään pidemmän aikaa. En kuitenkaan usko että kukaan muuttojani kommentoinut on mitään tahallaan halunnut sanoa, kai siinä on ollut myös myötätuntoa. Onneksi tällä kertaa meidän ei tarvitse vaivata muita, vaan meille on tulossa apuun muuttofirma. Uudessa kodissa hommaa kyllä sitten riittää. Sydämestäni toivon, että uusi paikkakunta on meille hyvä ja mieluinen ja voimme asua siellä pitkään. Sydämeen sattuu siirtää lapsi uuteen esikouluun, mutta muutakaan ei voi. Onneksi hän on sosiaalinen ja reipas tyyppi. Itse muuttohommat menee jo melko rutiinilla vaikka toki pinnaa välillä kiristää ja täysi työviikko huomioiden tulee kiire. Näillä sanoin palaan pakkaamaan.