Taidan olla ainoa Kaksplussalla bloggaava äitipuoli. Tulin perheeseen 23-vuotiaana keskelle kiivainta oman tahdon aikaa. Olen kertonut siitä kuinka lapsi odotti minua kauluspaidassa ja hiukset leikattuna, hienona herrana. Alku olikin varsinaista kosinta-aikaa, meni useampi viikonloppu ennen kuin muutakin kuin söpöä puolta alkoi näkymään. Alkoi aika klassisesti mustasukkaisuudella jos sain huomionosoituksia. Jokaisen huoneen lattialle tuli pissat. Minun piti laittaa hanskat käteen ulos mentäessä tai tehdä sitä sun tätä. Iskä ei kelvannut. Otin sen aluksi kohteliaisuudella mutta kun ulos lähteminen alkoi kestää 30 minuuttia tajusin että tämä taitaa olla jotain muuta.
Sieltä se uhmakiukku alkoi purkautua välillä todella voimakkaasti. Oli viikonloppuja kun olin paljon väsyneempi päästessä kotiin kuin työviikon jälkeen olin ollut. Sitten oli sellaisia kauniita ja iloisia hetkiä jotka korvasivat nämä vaikeat. Lähdin koko hommaan aika avoin mielin, en halunnut ajatella ennakkoon mitään. Jo ensimmäinen kohtaaminen lapsen kanssa vakuutti että tämä on hyvä juttu.
Jos pitäisi verrata millainen olen kahden vuoden äitipuoleuden jälkeen entiseen verrattuna niin sanoisin että paljon huolettomampi ja itsevarmempi. Olin käynyt juuri ennen kaiken alkua läpi raskaan vaiheen jossa jouduin miettimään mikä olisi seuraava minua eheyttävämpi liike. Se tuli aika yllättäen. Tiesin että samaan pakettiin kuuluisi lapsi, mutta en osannut arvata kuinka syvästi kiintyisimme lapsen kanssa toisiimme. Olen ihmetellyt sitä usein. Jos olin alussa hänelle iskän kaveri niin nyt olen toinen äiti. En muuten ajattelisi itsestäni äitinä jos lapsi ei olisi ilmaissut niin. Äiti- ja isäpuoleudesta voisi puhua enemmän. Voisi rohkeasti sanoa olevansa lapselle vanhempi biologisten vanhempien ohella. Monelle vanhemmalle on kuitenkin kova paikka kun lapsen elämään tulee täysin uusi ihminen, jotkut jopa sanovat että leikkimään kotia ja omimaan lapsen. Ei tämä ainakaan ole mitään leikkiä ollut, on vaadittu sopeutumista puolin ja toisin, aikaa, malttia ja luottamusta tulevaan.
Halusimme aloittaa hyvin hitaasti ja tutustua toisiimme rauhassa kolmistaan. Varauduimme siihen ettei homma toimisikaan joten emme kiirehtineet sukulaisille ja kavereille esittelemistä. Sukulaiset esiteltiin puolen vuoden kohdalla ja jotkut kaverit on vieläkin tapaamatta.
Mieheni neuvot olivat välillä todella tärkeitä sillä hän oli elänyt uusioperheessä ennenkin. Joskus väsyin ja tuli tunne että voikohan tämä onnistua, mutta olemme vain luottaneet sen onnistuvan. Luin jostakin että uusioperheen perheytyminen kestää vähintään kolme vuotta. Haasteita oli enemmän kun emme asuneet vielä yhdessä, tätä kesti vuosi ja yhdeksän kuukautta. Kun viime kesänä sanoin miehelle että nyt muutetaan Helsinkiin, hän piti minua hulluna. Saimme nopeasti asunnon ja vaikka muutos ei ollut ihan helppo alkoi yhteinen arki aika hyvin, olimme kuitenkin olleet tiiviisti yhdessä lähes kaikki viikonloput ja lomat.
Olen huomannut etten kaipaa niin paljon omaa aikaa kuin etukäteen kuvittelin, perhe-elämä sopii minulle. Ei ole enää tarvetta hosua vaan asioiden suunnitteleminen on mukavaa. Jokainen yhteinen päivä on jollakin tavalla opettavainen. Olen halunnut osoittaa miehen ja pojan läheisille että välitän heistä ja hyväksyn heidät eli ymmärrän myös historian kuuluvan elämään. Uutta suhdetta ja elämää on vaikea rakentaa blokkaamalla siihen kuuluvia ihmisiä. Olen iloinen että äitipuolena olen saanut hyvän vastaanoton heiltä. Sanoisin aloitteleville äiti - ja isäpuolille, että luottamalla itseen ja suhteeseen monet asiat ratkeavat itsestään. Joissakin asioissa tarvitaan pohdintaa ja kärsivällisyyttä.
Tulet kuitenkin pian huomaamaan että olet tehnyt elämäsi parhaimman valinnan.
-Elisa
