Sivut

maanantai 26. tammikuuta 2015

Miten äitipuoleksi kasvetaan

Taidan olla ainoa Kaksplussalla bloggaava äitipuoli. Tulin perheeseen 23-vuotiaana keskelle kiivainta oman tahdon aikaa. Olen kertonut siitä kuinka lapsi odotti minua kauluspaidassa ja hiukset leikattuna, hienona herrana. Alku olikin varsinaista kosinta-aikaa, meni useampi viikonloppu ennen kuin muutakin kuin söpöä puolta alkoi näkymään. Alkoi aika klassisesti mustasukkaisuudella jos sain huomionosoituksia. Jokaisen huoneen lattialle tuli pissat. Minun piti laittaa hanskat käteen ulos mentäessä tai tehdä sitä sun tätä. Iskä ei kelvannut. Otin sen aluksi kohteliaisuudella mutta kun ulos lähteminen alkoi kestää 30 minuuttia tajusin että tämä taitaa olla jotain muuta.

Sieltä se uhmakiukku alkoi purkautua välillä todella voimakkaasti. Oli viikonloppuja kun olin paljon väsyneempi päästessä kotiin kuin työviikon jälkeen olin ollut. Sitten oli sellaisia kauniita ja iloisia hetkiä jotka korvasivat nämä vaikeat. Lähdin koko hommaan aika avoin mielin, en halunnut ajatella ennakkoon mitään. Jo ensimmäinen kohtaaminen lapsen kanssa vakuutti että tämä on hyvä juttu.



Jos pitäisi verrata millainen olen kahden vuoden äitipuoleuden jälkeen entiseen verrattuna niin sanoisin että paljon huolettomampi ja itsevarmempi. Olin käynyt juuri ennen kaiken alkua läpi raskaan vaiheen jossa jouduin miettimään mikä olisi seuraava minua eheyttävämpi liike. Se tuli aika yllättäen. Tiesin että samaan pakettiin kuuluisi lapsi, mutta en osannut arvata kuinka syvästi kiintyisimme lapsen kanssa toisiimme. Olen ihmetellyt sitä usein. Jos olin alussa hänelle iskän kaveri niin nyt olen toinen äiti. En muuten ajattelisi itsestäni äitinä jos lapsi ei olisi ilmaissut niin. Äiti- ja isäpuoleudesta voisi puhua enemmän. Voisi rohkeasti sanoa olevansa lapselle vanhempi biologisten vanhempien ohella. Monelle vanhemmalle on kuitenkin kova paikka kun lapsen elämään tulee täysin uusi ihminen, jotkut jopa sanovat että leikkimään kotia ja omimaan lapsen. Ei tämä ainakaan ole mitään leikkiä ollut, on vaadittu sopeutumista puolin ja toisin, aikaa, malttia ja luottamusta tulevaan.

Halusimme aloittaa hyvin hitaasti ja tutustua toisiimme rauhassa kolmistaan. Varauduimme siihen ettei homma toimisikaan joten emme kiirehtineet sukulaisille ja kavereille esittelemistä. Sukulaiset esiteltiin puolen vuoden kohdalla ja jotkut kaverit on vieläkin tapaamatta.




Mieheni neuvot olivat välillä todella tärkeitä sillä hän oli elänyt uusioperheessä ennenkin. Joskus väsyin ja tuli tunne että voikohan tämä onnistua, mutta olemme vain luottaneet sen onnistuvan. Luin jostakin että uusioperheen perheytyminen kestää vähintään kolme vuotta. Haasteita oli enemmän kun emme asuneet vielä yhdessä, tätä kesti vuosi ja yhdeksän kuukautta. Kun viime kesänä sanoin miehelle että nyt muutetaan Helsinkiin, hän piti minua hulluna. Saimme nopeasti asunnon ja vaikka muutos ei ollut ihan helppo alkoi yhteinen arki aika hyvin, olimme kuitenkin olleet tiiviisti yhdessä lähes kaikki viikonloput ja lomat.



Olen huomannut etten kaipaa niin paljon omaa aikaa kuin etukäteen kuvittelin, perhe-elämä sopii minulle. Ei ole enää tarvetta hosua vaan asioiden suunnitteleminen on mukavaa. Jokainen yhteinen päivä on jollakin tavalla opettavainen. Olen halunnut osoittaa miehen ja pojan läheisille että välitän heistä ja hyväksyn heidät eli ymmärrän myös historian kuuluvan elämään. Uutta suhdetta ja elämää on vaikea rakentaa blokkaamalla siihen kuuluvia ihmisiä. Olen iloinen että äitipuolena olen saanut hyvän vastaanoton heiltä. Sanoisin aloitteleville äiti - ja isäpuolille, että luottamalla itseen ja suhteeseen monet asiat ratkeavat itsestään. Joissakin asioissa tarvitaan pohdintaa ja kärsivällisyyttä.
Tulet kuitenkin pian huomaamaan että olet tehnyt elämäsi parhaimman valinnan.

-Elisa


IL Reetan, 28, vauva-arki pyörätuolissa: Lääkärin sanat satuttivat

Seuraava haastattelu kertoo ystävästäni, ihanasta kahden lapsen äidistä.

Reetan, 28, vauva-arki pyörätuolissa: Lääkärin sanat satuttivat



Teidän ei sitten tarvitse enempää lapsia tehdäkään, heitti lääkäri. Reeta Lindeman hämmentyi. On totta, että hän ei pysty työntämään vaunuja. Mutta mitä sitten?


 
 Millainen oikeastaan on normaali perhe? Tätä mietin aina, kun joku taivastelee äitiyttäni ja leimaa perheemme erilaiseksi. Se tuntuu hassulta ja turhaltakin.
 
Kyllä, olen vammainen äiti. En pysty työntämään vaunuja. En pysty kantamaan kauppakasseja. Meillä ne hommat hoitaa joku muu. Mitä sitten?
 
Tästä huolimatta lapsiperhearkemme on peruskauraa: märehdimme samoja murheita kuin muutkin, ja ilon aiheetkin ovat samoja. En väitä, että pyörätuolilla liikkumiseni ei vaikuttaisi mihinkään, mutta ennen kaikkea olen ihan vain äiti.

Harmitti vain lapsena

Minulle vammassani ei ole mitään ihmeellistä. Alaraajani ovat ollet halvaantuneet syntymästä saakka. Jaloissani ei ole oikeastaan ollenkaan voimia. Käteni taas toimivat normaalisti. Olen rajoitteeni kanssa sinut, koska en ole koskaan muunlaista kokenutkaan.

 
 
 
Muistan, että vamma harmitti minua selvästi vain pikkulapsena, kun muut kävelivät ja minä konttasin. Olin kuitenkin aivan yhtä vauhdikas kuin kaksi sisarustani. Erilainen liikkumistapani ei sulkenut minua leikeistä pois, vaan keksin aina keinon olla menossa mukana.

Olen ollut aina ulospäin suuntautunut tyyppi. Olen siskoni ja veljeni kanssa tänäkin päivänä läheinen. Meillä kaikilla on lapsia ja asumme pääkaupunkiseudulla. Joulut ja uudetvuodet vietämme aina yhdessä.

Olympiauimari


Vauhtini ei hiipunut teininäkään. Podin samat kriisit kuin muutkin ikätoverini. Vanhemmat suhtautuivat minuun hienosti: vammaisia nuoria saatetaan ylisuojella, mutta minulle annettiin vapautta. Sain kokeilla siipiäni ilman turhaa jarruttelua.

Teini-iässä uintiharrastus vei vähitellen mukanaan ja väritti vahvasti elämää. Uintikaverit muodostivat sosiaalisen piirini. 15-vuotiaana sain kutsun maajoukkueeseen.


Minussa piilee voimakas kilpailuvietti, joten heittäydyin uintiin täysillä ja treenasin jopa 12 kertaa viikossa. Olen aina viihtynyt vedessä. Se on minulle helppo elementti, sillä vedessä en tarvitse apuvälineitä. Minut kutsuttiin yllättäen mukaan jo Ateenan olympialaisiin 2004, vaikka tähtäsin tietoisesti vasta Pekingin paralympialaisiin vuonna 2008.

Sittenkin onni matkassa


Jouduin päättämään urani muutamaa kuukautta ennen Pekingin kisoja, sillä kroppani ei enää kestänyt hurjia treenimääriä. Rakkaan lajin vastahakoinen lopettaminen oli järisyttävä elämänmuutos, sillä kilpauinti oli pitkään täyttänyt koko elämäni.Tuolla hetkellä en osannut ajatella, että muutoksesta voisi seurata jotain myönteistä, mutta niin vain kävi. Tapasin mieheni Henrin vain pari kuukautta lopettamiseni jälkeen.

Uinnin pyörteissä en ollut ehtinyt uhrata ajatustakaan parisuhteen mahdollisuudelle. Jälkeenpäin ajateltuna minulla oli siis sittenkin onni matkassa.

Kuukaudessa muutto yhteen


Tutustuin mieheeni moderniin tapaan internetissä. Aloimme jutella Facebookin deittisovelluksen kautta. Viestittelyä kesti monta kuukautta ennen kuin varsinaisesti tapasimme.

 
Tapaamisemme oli spontaani. Henri oli lähdössä seuraavana päivänä veljensä luo Paraisille ja ehdotti, että lähtisin mukaan. Sanoin saman tien, että selvä, nähdään Helsingin keskustassa, Kampin bussiterminaalissa. Sovimme kyllä, että mikäli meillä ei synkkaisi ollenkaan, en lähtisi mukaan matkaan.

Mutta niin vain hyppäsin bussiin. Se oli elämäni erikoisin matka. Tulimme alusta saakka mahtavasti toimeen. Meitä yhdistivät niin huumorintaju kuin hyvän ruoan arvostuskin.



En tavoitellut ihmissuhdetta, sillä uintiuran päättäminen myllersi vielä mieltäni.
Muutimme kuitenkin jo kuukautta myöhemmin yhteen. Vaikka lähipiirini tiesi minun olevan impulsiivinen, tämä oli heidänkin mittapuullaan nopeaa toimintaa. Ratkaisu osoittautui kuitenkin oikeaksi.

Raskaaksi nopeasti

 
Ajattelin lapsena ja nuorena, että tahtoisin joskus itse äidiksi. Uintiuran aikana haave sumeni, kun keskityin täysillä uraani. Henrin kanssa aloimme pohtia vanhemmuutta ja suunnitella perhettä.

 
Sairastan myös epilepsiaa, joten raskaaksi tuleminen oli tarkka prosessi: ensin piti säätää lääkitys kohdilleen. Aloitimme vauvaprojektin hyvissä ajoin, sillä olimme varautuneet pitkään odotukseen.
Tulin kuitenkin raskaaksi nopeasti. Olimme iloisia, mutta uutista piti sulatella hetki. Nyt esikoisemme Tom on kolmivuotias.

Hurja synnytys

Kuopuksemme, pian vuoden täyttävän Lean, synnytys oli paljon dramaattisempi kokemus.
Kuukautta ennen laskettua aikaa heräsin yöllä kummalliseen tunteeseen ja ilmoitin miehelleni, että meidän pitäisi lähteä heti sairaalaan. Onneksi lähdimme: istukkani oli irtoamassa. Minun ja vauvani henki olivat vaakalaudalla. Lea leikattiin vartissa ulos.


Päiväunien aika.
Päiväunien aika.
Vauva nukkuu parvekkeella.
Vauva nukkuu parvekkeella.
 

Lääkäri loukkasi

Kohtaan arjessa vaihtelevaa suhtautumista vammaisuuteeni. Tässä vaiheessa elämää olen oppinut jo ohittamaan räikeimmin tuijottavat katseet.
Muistan aikuisiältäni vain yhden kerran, kun loukkaannuin syvästi. Olin viimeisilläni raskaana ja Henrin kanssa lääkärissä ultraäänitutkimuksessa. Lääkäri ilmoitti, että vauva oli hyvävointinen, mutta heitti samalla ilmoitusluontoisesti, että meidän ei tarvinnut sitten enempää lapsia tehdäkään.
– Te olette velvollisuutenne hoitaneet, hän sanoi.
Lisäksi lääkäri pahoitteli Henrille, että tämän piti varmasti käydä ahkerasti punttisalilla, kun minua piti kantaa niin paljon ja olin niin iso.
Sanat tuntuivat pahoilta. Ensinnäkään en tarvitse siirtymisiin apua eli minua ei tarvitse kantaa askeltakaan. Lisäksi painoin tuossa vaiheessa 60 kiloa eli olin verrattaen pienikokoinen.


Hämmennyimme kumpikin lääkärin ylimielisistä letkautuksista niin pahasti, että emme osanneet reagoida ollenkaan. Jälkeenpäin unohdimme jopa tehdä hänestä valituksen, sillä vauvarumba alkoi pian tuon tutkimuksen jälkeen.

Kolmas lapsi ei mahdottomuus


Lääkärin sanoista huolimatta ajatus kolmannesta lapsesta ei ole aivan mahdoton – aika näyttää. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kunhan elämä olisi onnellista, oli se sitten rikasta tai köyhää.
Parisuhde Henrin kanssa on vakaalla pohjalla. Avoin keskusteluyhteys on kivijalkamme. Vaikka muutokset ja koetinkivet kuuluvat suhteeseen kuin suhteeseen, meillä on kova tahtotila pitää hyvää huolta väleistämme.
Eniten taidan toivoa, että löytäisin polkuni työelämässä. Tiedän vain sen, että tahtoisin työskennellä ihmisten parissa. Muiden kohtaaminen on vahvuusalueeni. En kuitenkaan ole uraohjus, sillä arvostan perheen kanssa vietettyä aikaa enemmän kuin mitään muuta. Minulle riittäisi, että työ olisi kivaa ja mielekästä ja antaisi voimavaroja arkeen.
Onneksi minulla on luja usko itseeni ja mahdollisuuksiini. Elämä kantaa, ja edessä odottaa aina jotakin ihanaa.

________

Kuka

Nimi: Reeta Lindeman
Ikä: 28
Asuu: Espoossa
Ammatti: Kotiäiti
Perhe: Mies Henri ja lapset Tom, 3 ja Lea, 11 kk

 
TEKSTI LAURA FRIMAN  KUVAT SANNA LIIMATAINEN


Lähde: m.iltalehti.fi    Ilona Tosielämää


http://m.iltalehti.fi/tosielamaa/2015012319072625_ir.shtml
 
 
Reetan kokemus hoitohenkilökunnan ymmärtämättömyydestä ei ole ainoa. Kun mekin pikku hiljaa pohdimme perheenlisäystä (lähivuosina) tulee väkisinkin mietittyä olenko valmis kohtaamaan mahdolliset ennakkoluulot? Toivon ettei mitään kovin räikeää tulisi eteen. Mutta vaikka tulisikin niin se ei vaikuttaisi ajatukseeni itsestäni hyvänä äitinä.
 
Minkälaista kohtelua te olette saaneet?
 
-Elisa

lauantai 24. tammikuuta 2015

Pullavaras

Onko tuttua? Saadessasi nukkua viikonloppu aamuna vähän pidempään alat jossakin vaiheessa miettiä että nyt on liian hiljaista, jotain on tekeillä. Menet keittiöön ja löydät lapsen seisomasta tuolin ja kolmen kymmenen kirjan päällä. Juuri kaivamassa yläkaapista piilotettuja nameja. Tai parhaimmassa tapauksessa lattialta tyhjä pussi kädessään.

Olipa yksi aamu hävinnyt iskän takin taskusta karkkipussin loput, koska "Olit jättäny ne liian alas". Sillä kertaa hän tunnusti siinä vaiheessa kun iskä olisi antanut pari karkkia. Miksi? "Siks".
Tänään löysin pojan sängystään katsomasta piirrettyjä tyhjän pullapussin kanssa. Pullapussin, joka eilen ostettiin vieraita varten ja piilotettiin alkuyöstä katonrajaan. Mietittiin että ei se varmaa yletä. No yletti. Keittiö näytti koskemattomalta. Kun kysyin miksi, kuulin taas samat "Mä yletin sinne ja ette ois antanu kuitenkaan."

Kaikki lapsethan tätä tekee, minäkin olen tehnyt mutta en ole vohkinut kaikkia ja piilotellut tyhjää pussia sängyn alle tai laatikkoon. Tai vienyt sokeripussia sänkyyn leivän sijaan. Nyt lähti digiboksi ja dvd-soitin takavarikkoon ja karkkipäivä peruttiin.
Mutta eipä taida auttaa kuin lakata ostamasta herkkuja ja juoda kahvit ja teet ilman sokeria.
Ei edes oltaisi näin tiukkoja jos vehnä ja sokeri ei saisi lasta niin kiukkuiseksi moneksi tunniksi ellei päiväksi. Eniten potuttaa että tämä tapahtuu aina uudestaan ja vaikka olisi aamiainen kaapissa valmiina. Vaikka sanoisit että jos on nälkä, ota banaania tai leipää.

Salaa ottaminen ei edes lapsen mielestä ole väärin, vaikka siitä on puhuttu
kauan ja hän tietää sen olevan.

 Miksi säännöt on niin vaikea ymmärtää? Ensin ei annettu muiden nukkua aamulla jos itse herää ja nyt koetaan oikeuttavaksi syödä yhteiset herkut sillä välin.

Ärsyttävää.

Joku saattaa kysyä miksi sitten ostatte niitä,  no miksi sinä ostat?

Meillä on karkkipäivä kerran viikossa ja satunnaisesti tulee jotain pientä ostettua, no eipä vähään aikaan...

-Elisa

perjantai 23. tammikuuta 2015

Mitkä on dafot?

Taas se perjantai-ilta koitti. Tähän viikkoon on mahtunut töitä, opiskelua, kuntoilua ja vähän flunssaa.
Poika on ollut pienessä köhässä ja kuumekin kävi pikavierailulla. Nyt minullakin on nenä enteilevästi tukossa. Sain edellisestä sääliä käsitelleestä tekstistä varteen otettavaa palautetta ystävältäni auttajien näkökulmasta. Moni auttaja kadulla tarjoaa apuaan vaiston varassa, eikä silloin välttämättä ymmärretä kysyä tarvitseeko kaatunut apua. Näiden ihmisten arvosteluun sisältyy myös riski, etteivät he enää uskalla auttaa. Kyseinen postaus on kirjoitettu vain minun näkökulmastani ja vaikka olen opetellut viime vuosina ottamaan enemmän apua vastaan, on itse pärjäämisen halu minussa todella syvällä. Arvostan kyllä kaikkien huomaavaisten ihmisten apua, mutta yleensä automaattisesti torjun sen ja jälkeen päin mietin että olisi ollut helpompi vain sanoa joo...

Keskiviikkona olin pitkästä aikaa teettämässä jalkatukia, jotka keppien lisäksi ovat kuuluneet elämääni lapsuudesta lähtien. Dafoja (Dynamic Ankle Foot Orthosis) eli dynaamisia nilkka-jalka -ortooseja on minulle tehty yhteensä ehkä parikymmentä paria. Lapsena ne uusittiin ainakin vuoden välein ellei useamminkin. Dafon tehtävänä on tukea ja ohjata jalkaa kävellessä oikeanlaiseen asentoon ja vähentää spastisuutta. Dafojen kanssa kävely on hallitumpaa ja askelten ottaminen helpompaa. Vaikka lapsena oli välillä tiukkaakin vääntöä tukien käytöstä, arvostan niitä nyt aikuisiällä: pystyn liikkumaan paljon varmemmin ne jalassa eikä kaatumisia tule niin usein. Valehtelisin jos väittäisin vielä käyttäväni tukia yhtä tunnollisesti kuin lapsena. Ei, kyllä tähän asti aikuisuus on menty paljon harvemmalla käytöllä. Mutta töissä ne ainakin kuuluvat työasuun. Ja jumpatessa, lenkkeillessä ja asioilla ovat myös jalassa.



Tuet on olleet käytössä yli kolme vuotta joten kulumaa ja vääntöä on tullut.

Tottuneesti jalat näytillä odottamassa "valamista". Mittojen ottaminen kestää reilut kaksi tuntia mutta tutun teknikon kanssa aika kuluu nopeasti. Sama teknikko on tehnyt melkein kaikki dafoni.

Näistä muoteista sitten valmistuu uudet tuet, sovitus on parin viikon päästä.

Lapsen sanoin "Miksei mulla oo tällasia?!" toivotan hyvää yötä ja rentouttavaa viikonloppua.

-Elisa

maanantai 19. tammikuuta 2015

Sääli synnyttää häpeää

Valmistelen tässä tekstiä ennakkoluuloista ja mielessäni alkoi pyörimään ensin sääliminen ja sitten häpeä. Monet sanovat että sääli on sairautta ja joidenkin kohdalla se tuntuu siltä, mutta vielä enemmän se on mielestäni tietämättömyyttä. Se parin minuutin hetki kun kohtaat ihmisen kadulla ei anna sinulle välttämättä yhtään oikeaa aavistusta hänen tilanteestaan.
 
Olen lukemattomia kertoja kaatunut ulkona, kaupungilla, bussissa tai portaissa ja aina seurauksia on kahdenlaista, täydellinen ignooraaminen tai väkisin auttaminen. Kumpi sitten on pahempi ja miten tämä oikein liittyy sääliin tai häpeään? Kaatumiseni aiheuttavat usein voimakasta häpeäntunnetta koska niitä on vaikea ennustaa saati hallita. Keppien kanssa kompurointi myös näyttää aika hirvittävälle, kuulemma. Aavistan aina puolisen sekuntia ennen että nyt kaadun, mutta vain harvoin pystyn sen välttämään. Jos olen jonkun kanssa saan yleensä apua häneltä ja ohikulkijoiden eliminoiminen on suhteellisen helppoa. Mutta jos olen yksin, jakautuvat auttajat näihin kahteen leiriin. Koska yleensä en koskaan satuta itseäni ja pääsen ylös omin avuin, ei minua haittaa ihmisten välinpitämättömyys niinkään. Sitä vastoin väkisin ylös maasta repiminen tarkistamatta tarvitsenko apua on koskemattomuuteeni kajoamista, vaikkakin hyvä ajatus. Ehkä minun ei pitäisi arvostella näitä auttajia, jotka ovat huolissaan voinnistani, mutta aina voisi kuitenkin kysyä.
 
 
 
 
Jatkuva pyllylleen tai polvilleen lentäminen tietenkin nolottaa ja ärsyttää. Mutta kyllä se välillä naurattaakin, ainakin silloin kun kompastuin kaverini kävelytelineeseen ja toinen kenkäni lensi ilmassa pääni yli. Siitä asennosta oli mahdotonta päästä pois ilman apua, kiitos siis avusta.
 
Kompastelua pahempaa on ihmisten suoraan tai kautta linjain minulle osoitettu sääli. Sen, että liikun kepeillä ja joskus pyörätuolilla ei pitäisi hetkauttaa kuin ehkä lapsia, mutta aina vain huomaan työntäväni mielestä pois nimenomaan aikuisten sääliviä katseita tai lausahduksia. Ne ovat ehkä alitajuisia tai hyvällä tarkoitettuja mutta pakko ihan suoraan sanoa että ne satuttavat välillä. Ne jäävät jonnekin taustalle, ja vaikka yritän ne poistaa niin silti ne ovat osa sitä minussa asuvaa häpeää. Häpeä oli usein vieraana ajatuksissani teini-iässä. Oli aivan kamalaa olla koulunsa ainoa todella erottuvasti erilainen, ihan oikeasti. Siinä säälin aiheuttamassa itsesäälissä tuli uitua usein, kunnes pikku hiljaa kasvoi ymmärrys omasta ainutlaatuisuudesta joka meille kaikille jossakin vaiheessa tulee.
 
Jos voisin jotain mielestäni poistaa, pyyhkisin kaikkien pelokkaiden mummojen katseet, äitien ei saa tuijottaa/tule tänne jo sieltä ja kaikki tietävien kiva että säkin oot täällä / kyllä sustakin vielä jotakin tulee / rakkaus ei katso ulkonäköä lausahdukset pois. Sillä niin muuten tulikin, pirun vetävä, fiksu ja korkeakoulutettu nainen! Jolla nyt sattuu olemaan yhteensä neljä jalkaa ja kip-kop kävelytyyli. Ja noihin älynväläyksiin on tehnyt mieli sanoa "ÄLÄ IHAN TOTTA, EN OOKAAN IKINÄ NORMAALIEN ILMOILLA OLLUT, TOSI SIISTIÄ!"
 
 
 
On helppo sanoa älä välitä, kun joku kohtelee sinua huonosti tarkoittamalla hyvää. Ymmärrän ettei sääli sinäänsä ole huono asia, sillä vaan ei päästä maailmassa eteenpäin. Yksikään säälipiste ei ole auttanut minua saavuttamaan niitä asioita mitä minä nyt olen. Sen ovat tehneet minä ja minua aivan tavallisena pitävät ja rakastavat ihmiset, minuun uskovat henkilöt. Vammaisten psyykkistä älykkyyttä usein määritellään sen mukaan miltä he näyttävät ja kuinka he pystyvät toimimaan. Se ei kuitenkaan kerro välttämättä mitään, voit olla täysin hakoteillä. Ja silloin tulee se kuuluisa häpeä kun on tajunnut jotain ihan väärin. Silloin mietin heti että hän tarvitsee paljon hyviä ajatuksia. Sääli on siis luonnollista, ei se ole paha asia, ellei siitä tee tapaa. Kaikki tunteet kertovat aina jostakin myös itsessäsi.
 
 
Näköjään tätä aihetta voisi jatkaa todella pitkään, mutta tässä sopivan pituinen vuodatus maanantaille.
 
Miltä sääli teistä tuntuu?
 
Elisa

lauantai 17. tammikuuta 2015

Avustaja lapsiperheessä 2

Nyt jatkan taas avustaja-aiheesta, josta olen kertonut aiemmin tässä postauksessa.
 
Viimeksi kun kerroin että avustajan työnantajana hoidan työsuhteeseen liittyvät paperiasiat niin äskettäin tuli tilanne jossa postilla oli ilmeisesti käynyt jokin virhe, koska uusi työsopimus suuremmalla tuntimäärällä ei ollut koskaan saapunut taloushallintopalveluihin vaikka sen sinne aivan varmasti lähetin. Joten teimme sen ja pari tuntilistaa uudestaan. Paperipuoli ei ole kuitenkaan niin haasteellista että jättäisin minulle kuuluvan ja tarvitsemani palvelun käyttämättä. Siihen saa neuvoja esimerkiksi Kynnyksen Sentteristä tai omalta sosiaalityöntekijältä sekä tietenkin työnantajalle tarkoitetusta oppaasta.
 
Minä siis hoidan avustajan kanssa useimmiten ruokaostokset ja mieheni sitten hakee lähikaupasta täydennystä. Olen siis kaikissa toimissani itsenäinen mutta melko hidas. Kotoa lähtemiseen aamuisin minulla menee vähintään kaksi tuntia, enkä yleensä ehdi edes meikata. Suihkussa menee ainakin puoli tuntia ja yksin ruoan laittamisessa tai siivoamisessa tunteja. Edelleen isoin osa tunneista kuluu ruokaa laittaessa ja kotia siivotessa mutta olemme päässeet myös harrastamaan yhdessä ja erikseen. Otin avustajan mukaan luistelukouluun ja tulimme kotiin taksilla, mies perässä bussilla. Alle 7-vuotias lapsi pääsee vielä ilmaiseksi matkapalvelu-kuljetuksiin, mutta sitä vanhemmasta lapsesta täytyy maksaa omavastuun hinta. Lisäksi mukaan pääsee yksi saattaja.
 
 
 
 
Tällä hetkellä meillä ei ole avustajalle säännöllisiä työaikoja vaan mietin aina etukäteen seuraavaa viikkoa minä päivinä apua tarvitaan, toisin sanoen minä iltoina olen kotona, haluanko käydä lenkillä tai uimassa tai onko tapahtumassa jotain muuta ekstraa. Nyt olenkin päässyt kahtena viikkona peräkkäin uimaan, jonka aktiivisen harrastamisen lopetin seitsemän vuotta sitten. Siihen nähden vauhti on ihan hyvä vaikka samat tekniikkavirheet ovat vielä kyllä tallella. Mutta enää ei kilpailla vaan kohotetaan kuntoa, joten tekniikalla ei ole niin väliä. Uimahalli-käynnissä on monta kohtaa missä avustaja on tarpeen, tavaroiden kantamisessa, vahtimassa etten liukastu ja että pääsen turvallisesti saunan lauteille ja alas. Ja onhan hänen seuransakin mukavaa.
 
Olen pystynyt nyt käyttämään enemmän bussia ja taksimatkoja jää hieman paremmin käytettäväksi loppukuulle. Myös yhteen hoitolaan menimme avustajan kanssa yhdessä, koska hoitopöytä oli niin korkea että minut piti nostaa siihen. Avustaja on tuonut arkeeni nopeutta ja sujuvuutta vaikka toki mieheni auttaa myös tarvittaessa. Näin jää aikaa muuhunkin kuin pelkkiin välttämättömiin asioihin.

Jos jotain saisin muuttaa niin ohjelmoisin lapsen kulkemaan nätisti vierellä ulkona. Harmittaa välillä älyttömästi ettemme oikein voi ulkoilla kaksin. Mutta tähänkin tulee varmasti ajan kuluessa muutos kun hän vielä vähän tuosta kasvaa. 5-vuotiaana hän ymmärtää jo hyvin säännöt, mutta ei aina malta muistaa niitä leikin tiimellyksessä (tai ei muuten vain halua totella, onko tuttua?). Ja hän on juuri sellainen syöksyvä ohjus ulos päästeessään, joita minä ainakin autoa ajaessani pelkään. Moni on sanonut että pysyn hänen kanssaan ainakin liikkeessä, ja se on täysin totta!
 
 
 

Aivan kuin missä tahansa perheessä niin meilläkin tasapainoillaan työn, koulun, kotiaskareiden ja harrastusten välillä. Siksi avustaja on arjessamme kullanarvoinen ja tulevaisuudessa ehkä ihan välttämätönkin. Toivonkin että saisin pitää nykyisen avustajani mahdollisimman pitkään, sillä hänestä on tullut lyhyessä ajassa tärkeä osa perhettämme. Avustajanvaihdokset ovat aina rankkoja kaikille osapuolille, mutta elämäntilanteet  muuttuvat eikä ketään voi vaatia jämähtämään loppu iäksi tähän työhön.
 
Haluaisin tällä kirjoituksella rohkaista kaikkia tuttuja ja tuntemattomia hakemaan henkilökohtaisen avun tunteja mikäli koette että teillä voisi olla sille tarvetta ja tottakai myös kannustaa ihmisiä hakemaan avustajan työtä, koska tätä rennompaa ja monipuolisempaa työtä on vaikea löytää. Työ on myös hyvin joustavaa ja sopii monenlaiseen elämäntilanteeseen, on pieniä ja isoja tuntimääriä.
 
 
 
 
Tässä kohtaa toivotan ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille, huomenna tapaan erään ihmisen ja ehkä keksimme jotain yhteistyötä blogin hyväksi :)
 
-Elisa

Kulttuuria: Vasikka vitriinissä

Nyt on mahdollisuus nauttia runoudesta, taiteesta ja edullisesta kahvista samalla kertaa:

Työharjoittelupaikkani Kynnys ry:n Helsingin toimisto sijaitsee Hakaniemessä ja katutasossa toimii Café Galleria. Kahvilan tuotot käytetään lyhentämättömänä kehitysmaiden vammaisten tukemiseen.

Kynnyksen sivuilla kerrotaan galleriasta näin:

"Galleria Kioski on jurytetty ammattitason galleria katutasossa Helsingin Hakaniemessä. Galleria suosii valinnoissaan näyttelyehdotuksia, jotka liittyvät omakohtaiseen kokemukseen vammaisuudesta tai sairaudesta."

Tällä kertaa 17 neliön esteettömässä näyttelytilassa on esillä Kynnyksen tiedottajan Sanni Purhosen runoja teoksista Naara (2010) ja Ihmiskoirat (2014). Näyttelyn avajaisia ja uuden runokokoelman julkistamistilaisuutta vietettiin rennoissa tunnelmissa tämän viikon keskiviikko iltana.




Esillä on kaksi vanhaa ja uutta runoa sekä nauhoite, jonka videota kuvattiin Hakaniemessä eilen

Tässä näyttelyn nimikkoruno olen kaksipäinen vasikka vitriinissä

olen kaksipäinen vasikka vitriinissä
joku jonka kanssa väitellä

retkeläiset kaivavat verta nenäänsä
pyyhkivät rään lasiin


Ja tässä oma suosikkini puut ravistavat lehdet

puut ravistavat lehdet
päättäväisin liikkein

riisuutuisinko edessäsi
harkitsen sitä

hitaasti variset minusta

niin kuin lapsi jättää kodin
palasiani kulkee irrallaan maailmassa



Runot ovat esillä 20.2.2015 asti



                                                    Galleria kioski café
                                                    Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki
                                                    AVOINNA ma-pe klo 10-16







tiistai 13. tammikuuta 2015

Kaksplussa ja tekemistä ikiliikkujalle

Ihan ensiksi toivotetaan tervetulleeksi myös uudet lukijat, sillä Saa tuijottaa! on nyt myös yksi Kaksplussan yhteisöblogeista ja löytyy siis kahdesta paikasta Kaksplussalta ja täältä bloggerista. Itse bloggaus ei muutu vaan jatkuu samaan malliin.
 
Saa tuijottaa! on vammaisten äitien pitämä blogi, joka kertoo tavallisen perhe-arjen lisäksi myös esimerkiksi haasteista, apuvälineistä, ihmisten asenteista ja ennakkoluuloista - kaikesta mitä nyt keksimmekään kertoa. Itselläni on syntymälahjana cp-vamman muoto nimeltä spastinen diplegia ja kävelen kahden kepin turvin. Perheeseeni kuuluu avomiehen lisäksi tämän 5-vuotias poika ja yhdessä olemme pieni uusperhe. Voit lukea enemmän minusta täältä. Alun perin blogi lähti ajatuksesta valottaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden vanhempien perhe-elämää, sen haasteita, ihanuutta, käytännön järjestelyjä mutta myös tavallisuutta. Koen että itse uus- ja ei vielä biologisena äitinä tarvitsen blogiin vahvistukseksi muiden äitien tarinoita, heidän jotka ovat läpikäyneet raskauden, synnytyksen ja pikkulapsiajan vammansa kanssa. Tähän mennessä blogin tekoon ovat osallistuneetkin lisäkseni crps:ää ja dystoniaa sairastava Selina, mmc-vammaiset Tiia ja Petra, sekä lyhytkasvuinen kolmen teini-ikäisen äiti Tuula. Blogista ja ideasta olen tyhjentävämmin kertonut näissä teksteissä:
 
 
Toivon, että blogi antaa sinulle tietoa ja oivalluksia, mutta ennen kaikkea kiinnostavaa luettavaa. Iso kiitos jo mukana olleille ja tervetuloa lukemaan ja ehkä kirjoittamaankin. Minuun voi olla yhteydessä kommenttien, sähköpostin tai facebook-sivujen kautta. 
 
Sitten alkuviikkoon...
 
Se on sujunut vauhdikkaasti sisältänyt lähinnä koulua, kun olen yrittänyt edelleen pienentää rästitehtävien vuorta. Aika hyvin on jo onnistunut, mutta vielä olisi tehtävänä toimistotyön näyttökansio ennen harjoittelun loppua parin viikon päästä. Nyt kun sain neurologilta kokeiluun uuden migreenin estolääkkeen on olo ollut päivisin hiukan parempi. Nyt vain odotellaan että särky todellakin lakkaisi ja pystyisin keskittymään asioihin sata prosenttisesti. Vielä se ei onnistu kun kipu on jatkuva seuralainen.
 
Tänään kävimme luistelu- ja ringettekoulussa, minne meidän piti mennä jo viime syksynä mutta silloin päivä ei sopinut millään kalenteriin. Luistelu sujui pojalta siihen nähden hyvin, että luistimet jalassa on oltu pari kertaa aiemmin ja hän jaksoi hienosti pysyä mukana koko tunnin. Kyseessä on tyttövaltainen ryhmä, mutta oli siellä kolme poikaakin. Mahtavinta oli että mukana oli monta ohjaajaa, jotka pystyivät tukemaan vielä tasapainon kanssa hapuilevia lapsia. Syy miksi valitsimme ringeten on, että pidän jääkiekkoa enemmän kontaktilajina ja vauhdikkaampana. Ringette on siis näin aluksi hyvä. Vai saako minulla olla oikeastaan mitään ennakkoluuloja näin vammaisena? (hehhe..)
Oma suhteeni luisteluun on toistaiseksi lyhyt, mutta kun huomasin että monissa liikuntapaikoissa on luisteluun tarkoitettuja apuvälineitä aloin katselemaan itsellenikin luistimia. Saa nähdä mitä siitä tulisi!!
 
Kuva viime talvelta
 
 
Perjantaina menemme vielä kokeilemaan perheliikuntaa, missä lapset jumppaavat yhdessä vanhemman kanssa. Muuten voisin itse olla mukana lattiatasosta käsin, mutta en tiedä häiriintyvätköhän muut lapset siitä kun teen liikkeet eri tavalla. Toisaalta olisi ihana että iskällä ja pojalla olisi yhteinen jumppa-harrastus. Lopuksi poika saa sitten valita jomman kumman harrastuksen, molempiin ei meillä ole mitenkään varaa. Ja voi olla että innostuskin säilyy pidempään yhden lajin parissa. Lapsemme on hyvin fyysinen ja liikunnallinen tapaus. Hän rakastaa jumpata yhdessä ja on aina auttamassa minua, jos en johonkin liikkeeseen täysin pysty.
 
Puhelimen kätköistä löytyi tällainen megalyhyt pätkä vanhalta kotiseudulta missä oli aivan mahtavat liikuntamahdollisuudet.
 
 
-Elisa
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

perjantai 9. tammikuuta 2015

Kun minusta tuli taas onnellinen

Olin aikeissa kirjoittaa taannoisesta isosta riidastamme mutta päädyin päinvastaiseen (pieni ällövaroitus)
 
Maanantaina tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta ikimuistoisesta ensitapaamisestamme. Se oli vähän kuin elokuvissa, enkä vieläkään oikein usko että se tapahtui todella ja niin nopeasti. Se toinen vain oli siinä ja sen tiesi heti että tämän henkilön kanssa haluan olla loppuelämäni tuli mitä tuli. Sitä on todella vaikea kuvailla. En itsekään uskonut sellaiseen rakkauteen, todellakaan kaiken kokemani jälkeen. Lähelle tunnetta pääsee jos miettii, että näet mielessäsi kuinka kaikki entinen elämäsi päättyy siihen kohtauspaikalle ja siitä lähtee uusi tuntematon ja vähän pimeäkin polku. Ensimmäistä kertaa olin täysin mykistynyt, enkä voinut puhua mitään lähes puoleen tuntiin. No, toinen tietysti kyseli että olenko ihan kunnossa. Olinhan minä, vihdoin.
 
 
 
Ensimmäinen kesä ja taas helppo hymyillä.
 
 
Tämä kaksi vuotta ei ole ollut mikään helppo juttu. On ollut epävarmuutta, ikävää, suoranaista tuskaa välillä. Mutta on ollut myös niin paljon hyvää joka hetkessä peittoaa kaiken sen aikaisemman. Erossa olo oli todella vaikeaa varsinkin alussa. Oli niin paljon käytännön järjestelyjä että pystyttiin edes rauhassa tutustumaan toisiimme, kiitos siinä auttaneille ihmisille koko sydämestäni. Oli pelkoa ettei lapsi hyväksy minua, ylipäätään ja vammaisena, mutta hän tuli suoraan luokseni eikä ole tänäkään päivänä kyseenalaistanut erilaisuuttani. Yhteenmuuton jälkeen kaikki asettui kohdalleen eikä negatiivisista asioista ole ollut juuri tietoa. Enpä olisi hei uskonut!
 
Olen oppinut niin paljon rakkaudesta ja vanhemmuudesta että voin vain kuvitella millaiselta täysi äitiys tuntuu. Se on vienyt minut täysin mukanaan kuten blogista huomaa. Mutta se on ollut sen arvoista ja joka päivä mielessäni vahvistuu että äitiys on elämäntehtäväni vielä jonain päivänä. Kuitenkin tällä hetkellä kamppailemme opiskelu- ja työelämän kanssa ja odotamme hieman tasaisempaa aikaa. Minulle se on raskasta mutta uskon että kiitän vielä itseäni pienestä kärsivällisyydestä. Mutta ei ollut sekuntiakaan epäilystä kenestä haluan lasteni isän, tuli mitä tuli.
 
 
Kylpylän isot ikkunat
 
Tätä olen miettinyt miten voi niin voimakkaasti sitoutua kahteen ihmiseen ettei millään muulla ole yhtä paljon väliä, perhe on kaikkein tärkein. Tämän ovat saaneet ystävätkin ehkä kokea, mutta muistakaa että mulla on sitä omaa aikaakin, laitetaan vaan aikataulut sopimaan.
 
Tuntuu että olen saanut vapautuksen kaikista vanhoista asioista, puhdistunut niistä ja voin jatkaa iloisena eteenpäin. Sitä ei olisi tapahtunut ilman tätä kohtaamista ja siitä syntynyttä rakkautta. Siirryimme nopeasti rakastamisen tasolle, mutta huomaan että rakastuminen on yhä käynnissä, se kulkee arkielämän taustalla todella vahvana enkä usko sen koskaan tyrehtyvän.
 
 
 
 
 
 
 
 
Kiitos rakkaalle miehelleni parhaimmasta lahjasta koskaan.


 


Tunnetko jo heidät?

Aihealue: Suvaitsevaisuus ja ennakkoluulot

Vammaisuus ja erilaisuus netissä ja mediassa

Tein hieman nuuskimistyötä ja etsin vammaisuutta ja erityisyyttä käsitteleviä blogeja, artikkeleja ja ohjelmia. Kannattaa tutustua näihin kaikkiin, ovat todella mielenkiintoisia. Etsivä löytää ja avartaa omaa maailmankatsomustaan!

Blogit:

Pietar.in Sivut: Naimisissa oleva vammainen pariskunta kirjoittaa arjestaan. V.I.P Very invalid person

D-isin elämää: Sampo Luumi bloggaa lapsiperhe-elämästä kun isällä on Duchennen lihasdystrofia.

Amalian harvinainen sairaus: "Tyttäremme Amalia syntyi laaja-alaisten tuliluomien kanssa ja sairastaa harvinaista Sturge-Weberin oireyhtymää."

Downimaista Pyrytystä : Perheenäiti kirjoittaa pojastaan Pyrystä, jolla on downin-syndrooma.

Vinkerä Väkkyrä : Jo lopettanut blogi lapsiperheen arjesta kun siihen kuuluu erityislapsi.

Herra Downin perintöä : Perhe, jonka esikoinen on downlapsi ja kuopus keskonen.

My Miracle X Girl  : Turner-tytön nuori äiti kirjoittaa arjesta kauniisti ja koskettavasti.

Melkein tavikset  : Talo 60-luvulta, isä 70-luvulta, äiti 80-luvulta ja poika v. 2012 ekstrakromosomeineen.

 47 palasta     : Niin ikään, esikoisella on downin syndrooma.
  
A little bit of light blue : Parrasvaloissa 9/13 syntynyt poikamme Iivo, jolla todettu oikean spastinen hemiplegia (cp-vamma).

Kun äiti kelaa : Kuinka sujuu lapsiperheen arki kun äiti liikkuu pyörillä?

PLATINUM GIRL : Hemiplegia ei estä nuorta naista saavuttamasta unelmiaan.

http://elinansilmin.omasivu.fi/ : Maailman menoa cp-vammaisen silmin, mukana avustajakoira Jopo.
 
Opaskoira Camilla : Katja Heinonen kirjoittaa elämästä sokean henkilön näkökulmasta.

Vammaisen vartalon kuvat: Jos kuvittelit, että vihaisia ja vaarallisia vammaisia on vain kauhuelokuvissa, sinun kannattaa seurata tätä blogia

Ohjelmat:

Haaste : Pyörätuoli. Helsinkiläiset Zacharias ja Eirik kokeilevat pyörätuolilla kulkemista. Heitä opastaa Aleksi, joka on ollut pyörätuolissa koko elämänsä

Erilaiset perheet: Perhe Karttuset  Millaista on lyhytkasvuisen perheen elämä? Tuula, kolmen teinin äiti kirjoittaa myös tässä blogissa.

Tuhkimotarinoita: Katja, on kärsinyt koko elämänsä ajan vamman aiheuttamasta häpeästä. Nyt Katja haluaa häpeästä eroon.

Helsinki Outsiders: Dokumenttielokuva kertoo Helsinki Outsiders-nimisestä sähköpyörätuolisalibandy-joukkueesta.

Artikkelit:

Vr ratkaisi: Kun pyörätuolilla ei pääse ravintolavaunuun konduktööri voi tuoda kaljan paikalle

Yle : Mainoskyltit liikuntavammaisten riesana

Mielipide : Yhtä vaikeavammaisuuden määritelmää ei ole


Keharikaveriksi?

Ryhdy keharikaveriksi! Helsingin Kehitysvammatuki 57 ry etsii jatkuvasti vapaaehtoisia kehitysvammaisten vapaa-ajantoimintaan. Kysy rohkeasti lisää!


Huomio. Sinä päätät suvaitaanko meillä jokainen omana itsenään. Sinä voit auttaa ja vaikuttaa
suvaitsevamman Suomen puolesta. ÄLÄ EPÄRÖI.







keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Menneitä muistellen

Tuula kirjoittaa:

Oikein Hyvää alkanutta vuotta 2015 jokaiselle.

Pitkän tauon jälkeen jatkan elämän tarinaani teille, viimeksi jäin siihen kuin odotin keskimmäistä lastamme.

Raskaus aika tuolloin 1999 oli hiukan rankempi kuin eka, pahoinvointia oli enemmän ja maha kasvoi vaan, esikoinen oli hoidettavana, väsymystä oli ja syytöksiä niin sukulaisilta kuin sairaala tahoiltakin, että pitääkö sitä heti perään toinen tehdä kun ekakaan ei ole terve jne. kuinka te nyt toisen heti perään olisitte nyt odottanut sen vuoden edes niin näkisitte mitä vauva arki on.
Mut meidän päätös ja meidän tuleva lapsi, ei annettu harmituksen tulla vaikka moni sitä yritti...

Tyttö näki päivän valon 10,5kk myöhemmin kuin veljensä :) heinäkuussa, neiti kastettiin Kimmon 1v päivänä ja hänestä tuli Karita Emilia.

Karita oli täysin erilainen vauva kuin Kimmo oli, tempperamenttiä löytyi ja minä itse tahtoa heti myös, sekä päättäväisyyttä.

Karita oppi ennen Kimmon puhumaan ja, viikon myöhemmin kävelemään kuin Kimmo, välillä tuntui et meillä on kaksoset, vaikka ei ollutkaan. Moni ulkopuolinen luuli näin myös.

Eräät sukulaiset eivät hyväksyneet neitiä vaan aina tyrmäsivät hänet eivät ottaneet häntä vaikka veljeä olisivat ottaneet mukaan eri paikkoihin. Karita muistutti minua jo pienenä joten eräät ihmiset toimivat ja käyttäytyivät sen mukaan, kun en minä kelvannut niin ei kelvannut neitikään sitten...mutta me perheenä pidemme jos silloin yhtä joko tai valintoja piti ihmisten tehdä...me päätettiin asiat jos et hyväksy neitiä niin et sit hyväksy poikaakaan.

Tämä näiden sisarusten välinen suhde oli jotain ainut laatuista jo pienenä he välittivät toisistaan ja pitivät huolta ja toinen toi toiselle lelun jos itselle otti...neiti valitsi veljensä vaatteita jo pienenä heti kuin itse oppi pukemaan hän on sen jälkeen itse valinnut vaatteensa sekä taatusti pitää huolen jos häntä ei jokin miellytä. :)

Vuosi 2000 tuli näitä pieniä hoitaessa ja rakastaessa. Saulin kanssa mietimme et jos sen kolmannen lapsen haluamme niin se pitää heti kohta perään tehdä, ettei tule liian pitkä ikä ero.
Lokakuussa 2000 huomasin odottavani lasta, olimme päättäneet että tätä raskauta emme kerro heti kellekkään...näin tapahtuikin. Lähi suku sai tietää vasta kun olin 4kk raskaana ja siitäkös haloo syntyi... :) mutta emme välittäneet edelleen meidän päätös ja meidän lapsi.

Raskaus aika tähän oli erillainen jälleen. Minulla oli raskauden aikainen diabetes, laihduin 10kg raskaus aikana. Ruoka ei maittanut ja koko ajan teki pahaa.
Tämän raskauden yhteydessä teimme päätöksen että tämä saa olla viimeinen että synnytyksen yhteydessä minulle tehdään sterilisaatio ja näin tapahtui kesäkuussa 2001, Neiti syntyi Kimmon ja Karitan pikkusisko. Neiti syntyi niin saimme kuulla sitten jälleen että tätä lasta emme sitten ota hoitoon ja emme enään jaksa tätä jatkuvaa vauva vaihetta että hoitakaa ja huolehtikaa itse... no oli pakko jälleen tehdä iso päätös joko ei kukaan tai sitten kaikki kelpaa.
Tämä vuosi oli sukulaisten kanssa vaikea, mutta siitäkin selvittiin kun pysyimme päätöksessämme.

Neiti sai nimen Amanda Vilhemiina isosiskon Karitan 2v syntymäpäivänä.

Kimmo ja Karita otti vauvan tulon hienosti, tosin noiden kahden sisaruksen väliin ei tullut Amanda noiden suhde jatkuu tänä päivänäkin ainut laatuisena...toinen huolehtii toisesta ja kysyy missä toinen on jos ei ole sovitusti kotona jne. Edelleen Karita tykkää valkata Kimmolle vaatteita jne. Amanda on toisenlainen luonne kuin sisaruksensa, hiljaisempi ja arempi. Tosin kolmikolla nyt on ihan oma huumorinsa ja Kimmo tulee sisarustensa kanssa oikein hyvin juttuun mut tytöt keskenään kinastelee päivittäin, mutta kaippa se kuuluu asiaan.

Tänä päivänä jos mietin niin teimme oikean päätöksen lasten suhteen että saivat tulla niin pienillä ikä eroilla, jos olisin jäänyt odottamaan vuosia niin noita teinejä ei olisi :)

maanantai 5. tammikuuta 2015

Saa tuijottaa! nyt myös Bloglovinissa

Saa tuijottaa! -blogi on liittynyt Blogloviniin! Seuraa siellä facebookin lisäksi.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13342915/?claim=d8nshx96sts">Follow my blog with Bloglovin</a>


-Elisa

Kolmas blogikuukausi käynnistyi

Uusi vuosi on otettu vastaan, me nautimme vielä viikonloppuna vanhempien omasta ajasta ja poika ajastaan Papan kanssa. Lisäksi sain kirittyä ryhmäläisiäni hieman kiinni koulutehtävissä, kiven kokoinen paino lähti sydämeltä...

20.12 pyörähti käyntiin Saa tuijottaa! - blogin kolmas olemassaolon kuukausi. Kiitos Kynnys ry:n SAMAT-projektille blogin mainostamisesta ja Kun äiti kelaa - blogin Selinalle uudesta bannerista ja pienestä sivujen viilauksesta. Projektin slogan samanlainen erilainen vanhemmuus  sopisi mainiosti myös blogin iskulauseeksi, koska sitä vammaiselle vanhemmalle lapsiperhe-elämä juuri on: samanlaisuutta erilaisin lähtöasetelmin. Itse koen että vanhemmuus tuo vammaisten ja vammattomien välille tarvittavaa tasa-arvoa. Viimeiseen kahteen kuukauteen on saatu sisältöä monesta hyvästä aiheesta niin vammaisuudesta kuin tavallisista arkielämän asioistakin. Blogin tarkoituksena onkin olla sopiva sekoitus perhe-, lifestyle- ja mielipideblogia, jossa uskalletaan puhua asioista rohkeasti niiden oikeilla nimillä. Tavoitteista voisi mainita mm. jakaa tietoa vammaisuudesta ja vanhemmuuden erityiskysymyksistä sekä tarjota vertaistukea arkeen ja perhesuunnitteluun, ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaa ihmisten ennakkoluuloihin ja asenteisiin vammaisuutta kohtaan.






Aivan alussa emmin löytyykö blogille lukijoita, tai olenko minä edes oikea henkilö kirjoittamaan perheblogia synnyttämättömänä naisena, jolla kokemus lapsista on toistaiseksi vain kahden vuoden mittainen? Koin, että uusvanhempana tarvitsen blogiin biologisten äitien kokemusta ja sainkin innostettua mukaan mahtavia tyyppejä. Tähän mennessä blogiin on kirjoittanut minun lisäkseni neljä eri-ikäistä ja eri tavoin vammaista äitiä: Tiia, Petra, Tuula ja Selina. Löydät heidät tunnisteella vieraileva kirjoittaja. Tekstin lopusta löydät muut kirjoitusta kuvaavat tunnisteet. Mikäli haluat osallistua blogin kirjoittamiseen, voit ottaa yhteyttä kommentilla, sähköpostilla tai facebook-sivujen kautta.  Sinulla ei tarvitse olla vielä perhettä vaan riittää että olet vammainen ja valmis jakamaan ajatuksiasi vanhemmuudesta. Kirjoittaminen tapahtuu omaan tahtiin, en arvioi tekstejä mitenkään vaan luotan kirjoittajiin täysin ja haluan heidän tyylinsä näkyvän blogissa. Kirjoittaminen voi olla säännöllistä, muutama postaus tai kertaluontoinen juttu.

Tällä hetkellä fiilikseni blogista on erittäin positiivinen ja varma ja vaikka aikaa saisi löytyä välillä enemmän niin kokonaisuudessaan odotukseni blogia ja bloggaamista kohtaan ovat toteutuneet. Ison perheen kasvattina yhteisöllisyys on minulle luontaista ja olen jo nyt äärimmäisen vaikuttunut muiden kirjoittajien innostuksesta ja aktiivisuudesta.   Olen myös iloinen siitä, että blogi on alkanut tavoittaa ennestään tuntemattomiakin lukijoita.
 
Heille ketkä eivät vielä ole ehtineet kirjoittaa haluan sanoa, että minnekään ei ole kiire ja mitään stressiä ei tästä kannata ottaa. Toki on mukavaa jos blogi päivittyy tasaiseen tahtiin, mutta siitä minä aion pitää huolen.








Lähiaikojen aiheita:

Blogeja erilaisuudesta

Avustaja lapsiperheessä osa 2

Cp-vamma (diplegia spastiga) omin silmin

Jos en olisi vammainen niin...

Missä vammainen äiti on vahvoilla?

Liikunta rajoitteisena

Uusmutsin koetinkivet

Ainokaisemme


-Elisa