IL Reetan, 28, vauva-arki pyörätuolissa: Lääkärin sanat satuttivat

Seuraava haastattelu kertoo ystävästäni, ihanasta kahden lapsen äidistä.

Reetan, 28, vauva-arki pyörätuolissa: Lääkärin sanat satuttivat

Sunnuntai 25.01.2015 klo 09:33

Teidän ei sitten tarvitse enempää lapsia tehdäkään, heitti lääkäri. Reeta Lindeman hämmentyi. On totta, että hän ei pysty työntämään vaunuja. Mutta mitä sitten?

 

 Millainen oikeastaan on normaali perhe? Tätä mietin aina, kun joku taivastelee äitiyttäni ja leimaa perheemme erilaiseksi. Se tuntuu hassulta ja turhaltakin.

 

Kyllä, olen vammainen äiti. En pysty työntämään vaunuja. En pysty kantamaan kauppakasseja. Meillä ne hommat hoitaa joku muu. Mitä sitten?

 

Tästä huolimatta lapsiperhearkemme on peruskauraa: märehdimme samoja murheita kuin muutkin, ja ilon aiheetkin ovat samoja. En väitä, että pyörätuolilla liikkumiseni ei vaikuttaisi mihinkään, mutta ennen kaikkea olen ihan vain äiti.

Harmitti vain lapsena

Minulle vammassani ei ole mitään ihmeellistä. Alaraajani ovat ollet halvaantuneet syntymästä saakka. Jaloissani ei ole oikeastaan ollenkaan voimia. Käteni taas toimivat normaalisti. Olen rajoitteeni kanssa sinut, koska en ole koskaan muunlaista kokenutkaan.

 

 

 

Muistan, että vamma harmitti minua selvästi vain pikkulapsena, kun muut kävelivät ja minä konttasin. Olin kuitenkin aivan yhtä vauhdikas kuin kaksi sisarustani. Erilainen liikkumistapani ei sulkenut minua leikeistä pois, vaan keksin aina keinon olla menossa mukana.

Olen ollut aina ulospäin suuntautunut tyyppi. Olen siskoni ja veljeni kanssa tänäkin päivänä läheinen. Meillä kaikilla on lapsia ja asumme pääkaupunkiseudulla. Joulut ja uudetvuodet vietämme aina yhdessä.

Olympiauimari

Vauhtini ei hiipunut teininäkään. Podin samat kriisit kuin muutkin ikätoverini. Vanhemmat suhtautuivat minuun hienosti: vammaisia nuoria saatetaan ylisuojella, mutta minulle annettiin vapautta. Sain kokeilla siipiäni ilman turhaa jarruttelua.

Teini-iässä uintiharrastus vei vähitellen mukanaan ja väritti vahvasti elämää. Uintikaverit muodostivat sosiaalisen piirini. 15-vuotiaana sain kutsun maajoukkueeseen.

Minussa piilee voimakas kilpailuvietti, joten heittäydyin uintiin täysillä ja treenasin jopa 12 kertaa viikossa. Olen aina viihtynyt vedessä. Se on minulle helppo elementti, sillä vedessä en tarvitse apuvälineitä. Minut kutsuttiin yllättäen mukaan jo Ateenan olympialaisiin 2004, vaikka tähtäsin tietoisesti vasta Pekingin paralympialaisiin vuonna 2008.

Sittenkin onni matkassa

Jouduin päättämään urani muutamaa kuukautta ennen Pekingin kisoja, sillä kroppani ei enää kestänyt hurjia treenimääriä. Rakkaan lajin vastahakoinen lopettaminen oli järisyttävä elämänmuutos, sillä kilpauinti oli pitkään täyttänyt koko elämäni.Tuolla hetkellä en osannut ajatella, että muutoksesta voisi seurata jotain myönteistä, mutta niin vain kävi. Tapasin mieheni Henrin vain pari kuukautta lopettamiseni jälkeen.

Uinnin pyörteissä en ollut ehtinyt uhrata ajatustakaan parisuhteen mahdollisuudelle. Jälkeenpäin ajateltuna minulla oli siis sittenkin onni matkassa.

Kuukaudessa muutto yhteen

Tutustuin mieheeni moderniin tapaan internetissä. Aloimme jutella Facebookin deittisovelluksen kautta. Viestittelyä kesti monta kuukautta ennen kuin varsinaisesti tapasimme.

 

Tapaamisemme oli spontaani. Henri oli lähdössä seuraavana päivänä veljensä luo Paraisille ja ehdotti, että lähtisin mukaan. Sanoin saman tien, että selvä, nähdään Helsingin keskustassa, Kampin bussiterminaalissa. Sovimme kyllä, että mikäli meillä ei synkkaisi ollenkaan, en lähtisi mukaan matkaan.

Mutta niin vain hyppäsin bussiin. Se oli elämäni erikoisin matka. Tulimme alusta saakka mahtavasti toimeen. Meitä yhdistivät niin huumorintaju kuin hyvän ruoan arvostuskin.

En tavoitellut ihmissuhdetta, sillä uintiuran päättäminen myllersi vielä mieltäni.
Muutimme kuitenkin jo kuukautta myöhemmin yhteen. Vaikka lähipiirini tiesi minun olevan impulsiivinen, tämä oli heidänkin mittapuullaan nopeaa toimintaa. Ratkaisu osoittautui kuitenkin oikeaksi.

Raskaaksi nopeasti

 

Ajattelin lapsena ja nuorena, että tahtoisin joskus itse äidiksi. Uintiuran aikana haave sumeni, kun keskityin täysillä uraani. Henrin kanssa aloimme pohtia vanhemmuutta ja suunnitella perhettä.

 

Sairastan myös epilepsiaa, joten raskaaksi tuleminen oli tarkka prosessi: ensin piti säätää lääkitys kohdilleen. Aloitimme vauvaprojektin hyvissä ajoin, sillä olimme varautuneet pitkään odotukseen.
Tulin kuitenkin raskaaksi nopeasti. Olimme iloisia, mutta uutista piti sulatella hetki. Nyt esikoisemme Tom on kolmivuotias.

Hurja synnytys

Kuopuksemme, pian vuoden täyttävän Lean, synnytys oli paljon dramaattisempi kokemus.
Kuukautta ennen laskettua aikaa heräsin yöllä kummalliseen tunteeseen ja ilmoitin miehelleni, että meidän pitäisi lähteä heti sairaalaan. Onneksi lähdimme: istukkani oli irtoamassa. Minun ja vauvani henki olivat vaakalaudalla. Lea leikattiin vartissa ulos.

Päiväunien aika.

Vauva nukkuu parvekkeella.

 

Lääkäri loukkasi

Kohtaan arjessa vaihtelevaa suhtautumista vammaisuuteeni. Tässä vaiheessa elämää olen oppinut jo ohittamaan räikeimmin tuijottavat katseet.
Muistan aikuisiältäni vain yhden kerran, kun loukkaannuin syvästi. Olin viimeisilläni raskaana ja Henrin kanssa lääkärissä ultraäänitutkimuksessa. Lääkäri ilmoitti, että vauva oli hyvävointinen, mutta heitti samalla ilmoitusluontoisesti, että meidän ei tarvinnut sitten enempää lapsia tehdäkään.
– Te olette velvollisuutenne hoitaneet, hän sanoi.
Lisäksi lääkäri pahoitteli Henrille, että tämän piti varmasti käydä ahkerasti punttisalilla, kun minua piti kantaa niin paljon ja olin niin iso.
Sanat tuntuivat pahoilta. Ensinnäkään en tarvitse siirtymisiin apua eli minua ei tarvitse kantaa askeltakaan. Lisäksi painoin tuossa vaiheessa 60 kiloa eli olin verrattaen pienikokoinen.

Hämmennyimme kumpikin lääkärin ylimielisistä letkautuksista niin pahasti, että emme osanneet reagoida ollenkaan. Jälkeenpäin unohdimme jopa tehdä hänestä valituksen, sillä vauvarumba alkoi pian tuon tutkimuksen jälkeen.

Kolmas lapsi ei mahdottomuus

Lääkärin sanoista huolimatta ajatus kolmannesta lapsesta ei ole aivan mahdoton – aika näyttää. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kunhan elämä olisi onnellista, oli se sitten rikasta tai köyhää.
Parisuhde Henrin kanssa on vakaalla pohjalla. Avoin keskusteluyhteys on kivijalkamme. Vaikka muutokset ja koetinkivet kuuluvat suhteeseen kuin suhteeseen, meillä on kova tahtotila pitää hyvää huolta väleistämme.
Eniten taidan toivoa, että löytäisin polkuni työelämässä. Tiedän vain sen, että tahtoisin työskennellä ihmisten parissa. Muiden kohtaaminen on vahvuusalueeni. En kuitenkaan ole uraohjus, sillä arvostan perheen kanssa vietettyä aikaa enemmän kuin mitään muuta. Minulle riittäisi, että työ olisi kivaa ja mielekästä ja antaisi voimavaroja arkeen.
Onneksi minulla on luja usko itseeni ja mahdollisuuksiini. Elämä kantaa, ja edessä odottaa aina jotakin ihanaa.

________

Kuka

Nimi: Reeta Lindeman
Ikä: 28
Asuu: Espoossa
Ammatti: Kotiäiti
Perhe: Mies Henri ja lapset Tom, 3 ja Lea, 11 kk

 

TEKSTI LAURA FRIMAN  KUVAT SANNA LIIMATAINEN

Lähde: m.iltalehti.fi    Ilona Tosielämää


http://m.iltalehti.fi/tosielamaa/2015012319072625_ir.shtml

 

 

Reetan kokemus hoitohenkilökunnan ymmärtämättömyydestä ei ole ainoa. Kun mekin pikku hiljaa pohdimme perheenlisäystä (lähivuosina) tulee väkisinkin mietittyä olenko valmis kohtaamaan mahdolliset ennakkoluulot? Toivon ettei mitään kovin räikeää tulisi eteen. Mutta vaikka tulisikin niin se ei vaikuttaisi ajatukseeni itsestäni hyvänä äitinä.

 

Minkälaista kohtelua te olette saaneet?

 

-Elisa