Kun minusta tuli taas onnellinen

Olin aikeissa kirjoittaa taannoisesta isosta riidastamme mutta päädyin päinvastaiseen (pieni ällövaroitus)

 

Maanantaina tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta ikimuistoisesta ensitapaamisestamme. Se oli vähän kuin elokuvissa, enkä vieläkään oikein usko että se tapahtui todella ja niin nopeasti. Se toinen vain oli siinä ja sen tiesi heti että tämän henkilön kanssa haluan olla loppuelämäni tuli mitä tuli. Sitä on todella vaikea kuvailla. En itsekään uskonut sellaiseen rakkauteen, todellakaan kaiken kokemani jälkeen. Lähelle tunnetta pääsee jos miettii, että näet mielessäsi kuinka kaikki entinen elämäsi päättyy siihen kohtauspaikalle ja siitä lähtee uusi tuntematon ja vähän pimeäkin polku. Ensimmäistä kertaa olin täysin mykistynyt, enkä voinut puhua mitään lähes puoleen tuntiin. No, toinen tietysti kyseli että olenko ihan kunnossa. Olinhan minä, vihdoin.

 

 

 

Ensimmäinen kesä ja taas helppo hymyillä.

 

 

Tämä kaksi vuotta ei ole ollut mikään helppo juttu. On ollut epävarmuutta, ikävää, suoranaista tuskaa välillä. Mutta on ollut myös niin paljon hyvää joka hetkessä peittoaa kaiken sen aikaisemman. Erossa olo oli todella vaikeaa varsinkin alussa. Oli niin paljon käytännön järjestelyjä että pystyttiin edes rauhassa tutustumaan toisiimme, kiitos siinä auttaneille ihmisille koko sydämestäni. Oli pelkoa ettei lapsi hyväksy minua, ylipäätään ja vammaisena, mutta hän tuli suoraan luokseni eikä ole tänäkään päivänä kyseenalaistanut erilaisuuttani. Yhteenmuuton jälkeen kaikki asettui kohdalleen eikä negatiivisista asioista ole ollut juuri tietoa. Enpä olisi hei uskonut!

 

Olen oppinut niin paljon rakkaudesta ja vanhemmuudesta että voin vain kuvitella millaiselta täysi äitiys tuntuu. Se on vienyt minut täysin mukanaan kuten blogista huomaa. Mutta se on ollut sen arvoista ja joka päivä mielessäni vahvistuu että äitiys on elämäntehtäväni vielä jonain päivänä. Kuitenkin tällä hetkellä kamppailemme opiskelu- ja työelämän kanssa ja odotamme hieman tasaisempaa aikaa. Minulle se on raskasta mutta uskon että kiitän vielä itseäni pienestä kärsivällisyydestä. Mutta ei ollut sekuntiakaan epäilystä kenestä haluan lasteni isän, tuli mitä tuli.

 

 

Kylpylän isot ikkunat

 

Tätä olen miettinyt miten voi niin voimakkaasti sitoutua kahteen ihmiseen ettei millään muulla ole yhtä paljon väliä, perhe on kaikkein tärkein. Tämän ovat saaneet ystävätkin ehkä kokea, mutta muistakaa että mulla on sitä omaa aikaakin, laitetaan vaan aikataulut sopimaan.

 

Tuntuu että olen saanut vapautuksen kaikista vanhoista asioista, puhdistunut niistä ja voin jatkaa iloisena eteenpäin. Sitä ei olisi tapahtunut ilman tätä kohtaamista ja siitä syntynyttä rakkautta. Siirryimme nopeasti rakastamisen tasolle, mutta huomaan että rakastuminen on yhä käynnissä, se kulkee arkielämän taustalla todella vahvana enkä usko sen koskaan tyrehtyvän.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos rakkaalle miehelleni parhaimmasta lahjasta koskaan.