Sivut

torstai 30. lokakuuta 2014

Äitiyden määritelmä: me "ei-äidit"

Tämän viikon olen pyöritellyt päässäni tätä aihetta tosi paljon. Olen kertonut avoimesti toiveestani saada tämä blogi jossakin vaiheessa osaksi Kaksplussan uutta blogiyhteisöä. Tähän liittyen sain kommentin kaveriltani:

"Mutta ethän sä ole äiti."

Hätkähdin vähän.
Vastasin että "Olenhan mä."
Hän vastasi: "Niin mutta biologinen. Siellähän kirjoittaa äitejä jotka on raskaana tai saanut vauvan...".

Ymmärrän pointin, enhän minä ole meidän poikaa synnyttänyt, satuin vaan rakastumaan yksinhuoltajaan. Minulle se oli ikään kuin synnytys.





Minä toimin lapselle ihan yhtä lailla toisena vanhempana kuin varmaan tuhannet muutkin uusperheiden isät ja äidit, jotka uusina puolisoina ehkä saavat kestää jatkuvaa arvostelua milloin perheen rikkojina ja milloin pahoina äitipuolina, tai kuunnella "Meidän Pirkko ja Pekka ei sit koskaan ole sun lapsia" -puheita vuosi tolkulla.


Uusperheitä on paljon eikä erotilastot varmaan tule ainakaan paranemaan lähivuosina. Tuntuu että yleensä biologisella vanhemmalla on valta ja uudella sosiaalisella äidillä/isällä ei mitään. Mutta mikä siinä on väärää jos kokee puolisonsa lapsen niin rakkaaksi että valitsee olla se ylimääräinen tai puuttuva, äiti tai isä? Minun mielestäni ei ole keneltäkään pois, varsinkaan lapselta, jos hänellä on ympärillään useampi rakastava aikuinen. Elämässä olosuhteet nyt vain muuttuvat ja se siitä. Olisi ehkä aika lakata pelkäämästä ja antaa sille exän nyxälle mahdollisuus. Tehdä yhteistyötä ja ymmärtää. Antaa ehkä neuvojakin jos toinen on ihan untuvikko lapsiperheasioissa. Ei se oma isä tai äiti mielestä katoa, sanon omalla kokemuksella koska olen asunut pitkään ei-biologisten vanhempien kanssa. Ihan hyvä minustakin tuli.




Ei ole helppoa sopeutua isoihin elämänmuutoksiin. Jossakin vaiheessa oli ydinperhe ja sitten se räjähti. Me ei-äidit ja isät tulemme tilanteeseen missä kaikki tai melkein kaikki on uutta. En minä tiennyt että kiintymys puolison lapseen voi olla näin syvää. Ei sitä voi kuvailla. On erittäin tärkeää että käytännön asiat saadaan toimimaan vanhempien ja uusvanhempien kesken. Siitä on lapsillekin iloa. Itse olen hyvin kiitollinen joka päivä, että eräs nainen on synnyttänyt tähän maailmaan näin hienon pienen pojan ja saan olla hänen kanssaan ilman pelkoa mistään rajoittamisesta.

Sillä minulle poika on ja tulee aina olemaan yhtä rakas kuin joskus ehkä syntyvät omat lapsenikin, koska tunnetasolla hän on myös minun lapseni.


Onneksi tätä ajatusta ei kukaan voi ottaa minulta pois.


-Elisa





 



sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Karnevaalia ja paha pähkinä

Eilen oli läheisessä kauppakeskuksessa lapsille ohjelmaa: Muumishow. Siellä oli myös karaokelava ja totesin avustajalleni poistuessamme kahdestaan että poika on aivan varmasti laulamassa kohta. Ja olihan se käynyt Hämä-hämä-häkkiä vetämässä ja tuli kotiin palkintopussin kanssa, heh.



Olen ottanut selvää kasvisruokavalion hyödyistä kroonisen kivun hoidossa ja kävin tänään ostamassa kokeiluun erilaisia papuja, chia-siemeniä, tattarirouhetta ja amaranttia. Papuja pitää ennen käyttöä liottaa muutama tunti, jonka jälkeen vesi vaihdetaan ja pavut keitetään. Sen jälkeen ne ovat käyttövalmiita. Meinaan myös kokeilla mung-papujen idätystä. Kuulemma kun papujen päälle laittaa painavan painon iduista tulee ihanan isoja ja rapeita. Ne ovat hyviä sellaisenaan ja salaateissa.


Siinä huuhdellessa ja liotellessa tuli poika tarjoamaan pähkinää ja epähuomiossani maistoin koska luulin sen olevan osa jotain palkintojuttuja, siis tuore. Sylkäisin herkun roskikseen sillä maku oli ihan karmiva ja viisi minuuttia siitä vietin puoli tuntia vessassa maha myöräten ja mietin etten ikinä enää syö lapsen tarjoamaa pähkinää tarkistamatta. Se oli nimittäin löytynyt jostakin oman huoneen nurkasta. Meillä on käytössä Helioksen homeopaattinen kotiapteekki ja oksetuspähkinästä tehty lääke normalisoi olon noin puolessa tunnissa. Hassua koska olo oli niin huono, mutta näin luonto toimii.

Avustajani tekee ihan mielettömän hyvää ruokaa ja minun tehdessäni jälkiruokavanukasta chia-siemenistä ja kookosmaidosta, hän kokkasi linssipataa ja porkkanaa, bataattia, naurista ja lanttua uunissa. Näiden molempien ruokien ohje on tosi helppo: juurekset paloiksi ja vuokaan, vähän oliiviöljyä ja mausteita sekä kasvispohjaista ruokakermaa. Päälle laitoin vihreitä papuja. Kannattaa vuorata vuoka foliolla etteivät pavut kärähdä. Oli erittäin hyvää ja täyttävää perusruokaa. Jatkossa ajattelin tilata kasvisruokatarpeita isompia määriä fitnessfirstistä eli http://fitnessfirst.fi/


Bongasin facebookin viljaton/maidoton/gluteeniton ruoka- ryhmästä ohjeen nami nami chia- vanukkaaseen jota halusin kokeilla, se oli hyvää mutta lapsen mielestä liian oudon makuista. Aikuisten makuun oli tosi hyvää. Ehkä blenderillä sen olisi saanut houkuttelevamman näköiseksi, harmi että omani meni juuri rikki eikä kuittia tietenkään löydy mistään.










Ruoasta kun muuten tuli puhe niin meidän pojalla on nykyään aina nälkä. Siis koko ajan.
Mutta ruoka-aikana nälkä äkkiä poistuu takavasemmalle. Sitten pitäisi saada jatkuvasti jotain ruoka-aikojen välissä mikä on rasittavaa (Nälkä, ei ookaan, nälkä, ei oo nälkä, nälkä..) ja ei hampaillekaan hyvä. Toisaalta ihan piristävää kun pitkän aikaa oli aika ronkeli ja pieniruokaisuus -kausi menossa.

Ruokaisaa viikonloppua,


-Elisa

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Arkea, sairastelua ja rumia sanoja

Meillä palattiin varsinaisesti arkeen tänään sillä miesväki oli syyslomailemassa sukulaisten luona. Perjantaina olin kotona omassa rauhassa ja nautin hiljaisuudesta, jota meillä ei niin usein ole koska ollaan kaikki suulaita ja kovaäänisiä persoonia ;)

Lauantaina minua tuli haastattelemaan kaverini liittyen journalistiopintojensa tehtävään ja sain olla yksi neljästä vammaisesta henkilöistä jotka kertoivat elämästään vamman kanssa. Kysymykset olivat hyviä ja jäin miettimään monia asioita jälkeen päin, esimerkiksi sitä olenko koskaan tuntenut katkeruutta tai vihaa vammani johdosta. Joskus joo, mutta onneksi vain hetkellisesti koska elämä on hienoa vaikka olisikin syntynyt pieneen "hidasteen" kanssa.  Olen erityisen kiitollinen saamastani kuntoutuksesta lapsena ja nuorena vaikkei se silloin tuntunutkaan aina niin hienolta. Nyt aikuisena fysioterapia eli jumppa ei enää ole ihan se ykkösjuttu, onhan jonkunlainen riittävä itsenäisen elämän mahdollistava toimintakyky jo saavutettu. En esimerkiksi ole vieläkään saanut aikaiseksi etsiä uutta fysioterapeuttia sen jälkeen kun kuntoutus kesätyöpaikkakunnalla päättyi elokuun lopussa. Minua voisi siis nimittää vastuuntuntoiseksi kuntoutujaksi :) (ei vaan meinaan hoitaa asian kyllä pikapuoliin.)

Yritin eilen illalla opiskella tänään olleeseen ATK-ajokortin tekstinkäsittelyn tenttiin mutta aamulla herättänyt nielutulehdus häiritsi sitä toden teolla, niin paljon että kävin tänään aamulla nieluviljelyssä ja nyt odottelen tulosta. Harmittaa ettei työharjoitteluni ole edennyt toivotulla tavalla ja tentinkin jouduin siirtämään joulukuulle. Juuri kun ehdin ajatella saavuttaneeni ehkä viimeinkin jonkinlaisen vastustuskyvyn tuli tämäkin jarrutin kroonisen jokapäiväisen päänsäryn lisäksi, josta kerron tuonnempana.

Istuin tänään keittiössä keskustelemassa vammaispalvelujen sosiaalityöntekijän kanssa avustajan tuntimäärän lisäämisestä ja samalla tekemässä palvelusuunnitelmaa.

Vammaispalvelulain mukaan vaikeavammaisella henkilöllä on oikeus henkilökohtaiseen apuun suoriutuakseen tavanomaisista arjen toiminnoista kodissa sekä kodin ulkopuolella.




Oikeus on subjektiivinen ja siksi sitä kartoitetaan muun muassa palvelusuunnitelmalla. Meillä tämä apu on ollut tähän mennessä minun auttamista kodinhoidossa, kaupankäynnissä ja ruuanlaitossa sekä lapsen hoidossa jos puoliso ei ole kotona. Kerroin sosiaalityöntekijälle ettemme noudata avustajan kanssa mitään tiukkoja aikatauluja vaan hän tulee meille sovitusti tarpeen mukaan.

Yllättäen sohvan uumenista kuului napakka kysymys: Sanoiko Elisa ruman sanan?

Tätä seurasi typertynyt hiljaisuus ja sen jälkeen nauru. Täytyy sanoa että en painottanut v:tä mitenkään eli aika taitava on poika äkkäämään kirosanoja tavallisista sanoista! Melkein viisivuotiaan kanssa arkeen mahtuu muutenkin aika paljon verbaalista komiikkaa. Kuten esimerkiksi tokaisu bussipysäkillä: "Iskä, soitetaan taksi!" Pysäkillä vartoneet rouvat innostuivat kertomaan kuinka taksiautoilu on kallista lystiä, johon poika totesi: "Eipäs ole". Olimme edellisellä viikolla menneet kaikki kolme matkapalvelukyydillä. Selitin sitten kotona että kyllä niistä taksikyydeistä maksetaan joka kuukausi ja veroja maksetaan myös.

Tai kun poika pyytää aamulla "niitä auringon (kukan) siemeniä" tai on järkyttynyt kun keittiöstä näkyvä puu on ihan "tyhjä" ja varsinkin siitä kun talonmies puhallutti kaikki lehdet pitkin maata pois pomppukasoista, "Voi hitsin talkkari!"

-Elisa


maanantai 20. lokakuuta 2014

Pikalähtö perheeseen

Tasan kaksi vuotta sitten elämäni oli aika erilaista kuin nyt: olin vastavalmistunut ammattikorkeakoulusta ja saanut ensimmäisen kunnon työpaikkani. Oli kariutunut parisuhde, muuttoa opiskelija-asunnosta työsuhdeasuntoon ei-tuttuun kaupunginosaan. Oli raskaita päiviä kun tein täyttä työaikaa eikä henkilökohtaista avustajaa, jota en vain jaksanut hankkia. Rehellisesti sanottuna olin aika yksin. Kun päivät pimenivät alkoi mielikin tummumaan entistä enemmän. Lopulta vastaanottamani työ oli aivan liian raskas hoitaa ja jäin pois. Tunsin olevani pohjamudissa, mutta en voinut tietää miten paljon elämäni muuttuisi seuraavan kahden kuukauden päästä. Hymyäkin irtoaa nykyään enemmän :)



Kävin läpi erittäin rankan kuukauden, jonka aikana kasvoin todella paljon ihmisenä. Olin yrittänyt liian kauan ja liian paljon, liian hyvin. Tapasin mieheni yhtenä hyvin kylmänä tammikuisena iltana ja siitä lähti paraneminen käyntiin nousukiidon lailla, rakkaus on ihmeellinen asia! Yhtäkkiä kaikki tuntui selkeältä että tämä ajanjakso oli merkki ja tämä oli nyt se tarkoitus. Olen vieläkin tosi onnellinen että kaikki päättyi näin hyvin.

Tapasin mieheni pojan suhteellisen nopeasti, reilun kuukauden tapaamisemme jälkeen. Poika oli odottanut minua ikkunassa ja hän oli vastassa eteisessä kauluspaidassa ja juuri parturissa käyneenä. Me ihastuimme toisiimme heti ja luin hänelle Peppi Pitkätossun seikkailuista  paratiisisaarella vielä samana iltana. Tapaaminen ylitti kaikkien odotukset ja aloin reissaamaan 100 kilometrin välimatkaa aina kun vain rahallisesti pystyin.


Junareitti oli esteetön lukuunottamatta Riihimäen asemaa jossa jouduin aina nousemaan junaan konttaamalla, koska laituri on niin paljon junaa alempana. Joskus sain apua ihmisiltä tai junan henkilökunnalta, joskus en. Se ei kuitenkaan minua haitannut. Talvella oli hauskaa jousta poikaa kiinni ja poika huusi: "Mustekala tulee", tarkoittaen kahta keppiäni lonkeroina ;) Ensimmäinen kesä meni hujauksessa myös.



Jälkikäteen ajateltuna oli tosi hyvä, että olemme muuttaneet asumaan saman katon alle vasta hiljattain. Meillä oli rauhassa aikaa tutustua toisiimme ja hajurakoakin oli. Ikävä oli välillä kova kun tein töitä Helsingissä enkä aina pystynyt reissaamaan. Mutta se oli kaiken sen arvoista. Nyt on yhteinen koti ja arki ja jutut. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ja me kaikki kolme pienen perheemme jäsentä - kolmen gerbiilin lisäksi - vaikutamme onnellisilta. Koskaan ei voi tietää minne suuntaan elämä kuljettaa, mutta kaikki järjestyy tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Mikä vammainen perhe?

Hei!

Minä olen Elisa, 25-vuotias cp-vammainen uusperheen äitihahmo ja avovaimo, sekä sihteeriopiskelija, aikaisemmalta ammatiltani geronomi (AMK). Perheeseeni kuuluu siis miehen lisäksi suloinen ja energinen pian 5-vuotta täyttävä poika, jolle olen mamma tai ihan vain Elisa.


Yksi aamu kello 5.45 sain päähäni ajatuksen mikä ei millään meinannut vaimentua. Onkohan vammaisista perheistä blogia, sellaista joka todella tavoittaa lukijoita? Olen aamu-uninen ihminen ja hyvin harvoin saan mestariaivoituksia heti aamulla joten laitoin tuumasta toimeen ja saavuin puoli tuntia aikaisemmin työharjoittelupaikalle ideoimaan blogia. Tämä blogi on ollut minulla bittiavaruuden pöytälaatikossa pari vuotta ja silloin kirjoitin tänne muutamia omia ajatuksiani, kahden postauksen verran.

Ounastelen että luet uudenlaista blogia. Blogin tavoitteena on kuvata vammaisten henkilöiden perhe-elämää, sekä omaani että muiden ja samalla lisätä tietoutta vammaisten henkilöiden oikeuksista omaan perheeseen eli isojen unelmien toteuttamiseen. Siis aivan tavalliseen elämään. Blogissa kerrotaan ennen kaikkea arjesta mutta pureudutaan myös isoihin ja vähän pienempiin  yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten: Kenellä on oikeus olla vanhempi? Olenko minä riittävä vanhempi vammaisena? Mitä jos en onnistu saamaan biologisia lapsia, saanko hoitoja tai adoptoida? Kiintyykö lapseni liikaa avustajaan? Miten arki pienen lapsen kanssa sujuu?

Vammaisuudesta kertovia blogeja on varmasti jonkun verran mutta en tiedä onko juuri tällaista minkälaisen haluan tästä blogista luoda. Vanhemmuuteen liittyy paljon kysymyksiä, oli vammainen tai vammaton. Vanhemmuus ei ole koskaan helppoa, mutta se on ihanaa. Sen pitäisi olla meille jokaiselle kuuluva oikeus. Ja miten lapsemme tämän meille osoittavat? Rakastamalla meitä sellaisina kuin me olemme: vaappuvina, kaatuvina, hitaina, heikkoina, kävelevinä tai kävelemättöminä. Heidän kauttaan meillä on myös tavoittaa palanen siitä millaista elämä olisi vammattomana. Tai heille voimme opettaa miten pärjätä oman vammansa tai sairautensa kanssa.

Elämä on lahja. Käyttäkäämme siis se ja mahdollisuus siihen.  Olkoon tämä meidän erityisten ja erikoisten mutta samalla tosi tavallisten perheiden tarina ja kohtauspaikka.