Kaksplussa ja tekemistä ikiliikkujalle

Ihan ensiksi toivotetaan tervetulleeksi myös uudet lukijat, sillä Saa tuijottaa! on nyt myös yksi Kaksplussan yhteisöblogeista ja löytyy siis kahdesta paikasta Kaksplussalta ja täältä bloggerista. Itse bloggaus ei muutu vaan jatkuu samaan malliin.

 

Saa tuijottaa! on vammaisten äitien pitämä blogi, joka kertoo tavallisen perhe-arjen lisäksi myös esimerkiksi haasteista, apuvälineistä, ihmisten asenteista ja ennakkoluuloista - kaikesta mitä nyt keksimmekään kertoa. Itselläni on syntymälahjana cp-vamman muoto nimeltä spastinen diplegia ja kävelen kahden kepin turvin. Perheeseeni kuuluu avomiehen lisäksi tämän 5-vuotias poika ja yhdessä olemme pieni uusperhe. Voit lukea enemmän minusta täältä. Alun perin blogi lähti ajatuksesta valottaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden vanhempien perhe-elämää, sen haasteita, ihanuutta, käytännön järjestelyjä mutta myös tavallisuutta. Koen että itse uus- ja ei vielä biologisena äitinä tarvitsen blogiin vahvistukseksi muiden äitien tarinoita, heidän jotka ovat läpikäyneet raskauden, synnytyksen ja pikkulapsiajan vammansa kanssa. Tähän mennessä blogin tekoon ovat osallistuneetkin lisäkseni crps:ää ja dystoniaa sairastava Selina, mmc-vammaiset Tiia ja Petra, sekä lyhytkasvuinen kolmen teini-ikäisen äiti Tuula. Blogista ja ideasta olen tyhjentävämmin kertonut näissä teksteissä:

 

Mikä vammainen perhe?

Kolmas blogikuukausi käynnistyi

Ulkopuoliset: saavatko vammaiset lisääntyä?

Kaikille ihmisoikeudet

 

Toivon, että blogi antaa sinulle tietoa ja oivalluksia, mutta ennen kaikkea kiinnostavaa luettavaa. Iso kiitos jo mukana olleille ja tervetuloa lukemaan ja ehkä kirjoittamaankin. Minuun voi olla yhteydessä kommenttien, sähköpostin tai facebook-sivujen kautta. 

 

Sitten alkuviikkoon...

 

Se on sujunut vauhdikkaasti sisältänyt lähinnä koulua, kun olen yrittänyt edelleen pienentää rästitehtävien vuorta. Aika hyvin on jo onnistunut, mutta vielä olisi tehtävänä toimistotyön näyttökansio ennen harjoittelun loppua parin viikon päästä. Nyt kun sain neurologilta kokeiluun uuden migreenin estolääkkeen on olo ollut päivisin hiukan parempi. Nyt vain odotellaan että särky todellakin lakkaisi ja pystyisin keskittymään asioihin sata prosenttisesti. Vielä se ei onnistu kun kipu on jatkuva seuralainen.

 

Tänään kävimme luistelu- ja ringettekoulussa, minne meidän piti mennä jo viime syksynä mutta silloin päivä ei sopinut millään kalenteriin. Luistelu sujui pojalta siihen nähden hyvin, että luistimet jalassa on oltu pari kertaa aiemmin ja hän jaksoi hienosti pysyä mukana koko tunnin. Kyseessä on tyttövaltainen ryhmä, mutta oli siellä kolme poikaakin. Mahtavinta oli että mukana oli monta ohjaajaa, jotka pystyivät tukemaan vielä tasapainon kanssa hapuilevia lapsia. Syy miksi valitsimme ringeten on, että pidän jääkiekkoa enemmän kontaktilajina ja vauhdikkaampana. Ringette on siis näin aluksi hyvä. Vai saako minulla olla oikeastaan mitään ennakkoluuloja näin vammaisena? (hehhe..)

Oma suhteeni luisteluun on toistaiseksi lyhyt, mutta kun huomasin että monissa liikuntapaikoissa on luisteluun tarkoitettuja apuvälineitä aloin katselemaan itsellenikin luistimia. Saa nähdä mitä siitä tulisi!!

 

Kuva viime talvelta

 

 

Perjantaina menemme vielä kokeilemaan perheliikuntaa, missä lapset jumppaavat yhdessä vanhemman kanssa. Muuten voisin itse olla mukana lattiatasosta käsin, mutta en tiedä häiriintyvätköhän muut lapset siitä kun teen liikkeet eri tavalla. Toisaalta olisi ihana että iskällä ja pojalla olisi yhteinen jumppa-harrastus. Lopuksi poika saa sitten valita jomman kumman harrastuksen, molempiin ei meillä ole mitenkään varaa. Ja voi olla että innostuskin säilyy pidempään yhden lajin parissa. Lapsemme on hyvin fyysinen ja liikunnallinen tapaus. Hän rakastaa jumpata yhdessä ja on aina auttamassa minua, jos en johonkin liikkeeseen täysin pysty.

 

Puhelimen kätköistä löytyi tällainen megalyhyt pätkä vanhalta kotiseudulta missä oli aivan mahtavat liikuntamahdollisuudet.

 

 

-Elisa