En ole pystynyt pitämään omaa kirjoitustahtia ihan sellaisena kuin ajattelin. Ainakin kaikki läheiseni tietävät että olen kärsinyt kovasta päänsärystä viime toukokuun puolivälistä saakka. Särky alkaa heti herättyä ja kestää kunnes nukahdan, ja nyt vaivaa myös öisin. Vaiva ei ole uusi, kolme vuotta sitten kärsin lähes neljä kuukautta samanlaisesta särystä, mutta silloin kaverina olivat myös migreenikohtaukset. Kun sain migreenidiagnoosin ja estolääkkeet kesti vielä pari kuukautta että kokoaikainen särky loppui ja kohtaukset harvenivat. Tuona aikana ehdin kokeilla lähes kaikki kipulääkkeet ja vaihtoehtohoitomuodot ja lopullinen apu löytyi kuitenkin vasta neurologian poliklinikalta. Poliklinikan varaan olen osittain nytkin laittanut toivoni, vaikka uudet lääkkeet eivät vielä ole toimineet. Erikoista tällä kertaa on että vahvemmatkaan kipulääkkeet tai lihasrelaksantitkaan eivät auta. Eivätkä myöskään päivystyksen/sairaalan keinot. Nyt odottelen toista neurologin tapaamista ja erikoishammaslääkäriä (narskuttelen myös hampaita ja yökisko on kulunut).
Toistaiseksi on pakko vain elää kivun kanssa ja luottaa siihen, että se joku päivä loppuu yhtä äkkiä kun alkoikin. Opiskelu ja siihen liittyvä harjoittelu on kärsinyt paljon, koska pystyn tsemppaamaan kivun kanssa aina jonkin aikaa, kunnes tulee niin hankalia päiviä että sängystä ylösnouseminen on mahdotonta. Silloin tulee mietittyä että eikö tämä ikinä lopu? Eniten harmittaa kuitenkin mitä krooninen kipu tekee ihmissuhteille. Kipu vie energiaa, kiristää hermoja, stressaa ja pakko myöntää: masentaa myös. Perheenjäsenet kysyvät aina ensin "Särkeekö sulla päätä?" kuin varautuakseen pommin räjähdykseen, he kuulevat sen äänestä. Kun on koko päivän koittanut pärjätä, olla ajattelematta ja tuntematta kipua niin kyllähän se kotiin tullessa huomataan. Lukuisat kivat asiat on jäänyt kokematta ja tekemättä, koska pää. Kaikkia tulevia asioita miettii ajatuksella: "pää".
Mutta pelkkä kotiin linnoittautuminen ei ole ratkaisu ja niinpä olen yrittänyt saada itseäni liikkeelle kivun sallimissa rajoissa. Eilen hain ensimmäisen pyörätuolini apuvälinelainaamosta. Viimeksi olen tuolia käyttänyt yli 10 vuotta sitten ison leikkauksen jälkeen. Aluksi mietin ettei pyörätuoli olisi ollenkaan vaihtoehto ja että minun täytyy vain liikkua enemmän ja koittaa jaksaa, laittaa stressi minimiin. Nyt, kun epäillään että kyseessä on kroonistunut migreeni, jännityspäänsäryn ja varsinaisen migreenin sekamuoto niin luulen, että jokin kropassani pitää yllä tätä jännitystä. Tai sehän on ihan selvä juttu, minullahan on spastinen diplegia joka aiheuttaa lihaksiin kireyttä ja epätasapainoa. Tänään kävin kelailulenkillä keskuspuistossa ja se sujui tottumattomuus huomioon ottaen ihan hyvin, mäet meni kyllä tuolia työntäen.
Toivon että myös tekemästäni ruokavaliomuutoksesta olisi hyötyä pidemmällä aika välillä. Rentoutuminen ja stressittömyys on ollut pakko opetella ja kokonaisvaltainen kehonhuolto kuuluu taas päiväohjelmaan. Voimaa olen saanut myös positiivisen ajattelun harjoittelusta affirmaatioiden avulla.
Vaikka vinkkejä on kokeiltu jos jonkinmoisia, otan uusia vastaan :) Kiitos minua viime aikoina tukeneille ihmisille <3
Kaipaisin omakohtaisia kokemuksia kuinka olette pitkäaikaisen säryn kanssa pärjänneet niin henkisesti kuin fyysisestikin?
Kaikesta huolimatta ihanaa ja lämpöistä Joulun odotusta,
-Elisa
Toistaiseksi on pakko vain elää kivun kanssa ja luottaa siihen, että se joku päivä loppuu yhtä äkkiä kun alkoikin. Opiskelu ja siihen liittyvä harjoittelu on kärsinyt paljon, koska pystyn tsemppaamaan kivun kanssa aina jonkin aikaa, kunnes tulee niin hankalia päiviä että sängystä ylösnouseminen on mahdotonta. Silloin tulee mietittyä että eikö tämä ikinä lopu? Eniten harmittaa kuitenkin mitä krooninen kipu tekee ihmissuhteille. Kipu vie energiaa, kiristää hermoja, stressaa ja pakko myöntää: masentaa myös. Perheenjäsenet kysyvät aina ensin "Särkeekö sulla päätä?" kuin varautuakseen pommin räjähdykseen, he kuulevat sen äänestä. Kun on koko päivän koittanut pärjätä, olla ajattelematta ja tuntematta kipua niin kyllähän se kotiin tullessa huomataan. Lukuisat kivat asiat on jäänyt kokematta ja tekemättä, koska pää. Kaikkia tulevia asioita miettii ajatuksella: "pää".
Mutta pelkkä kotiin linnoittautuminen ei ole ratkaisu ja niinpä olen yrittänyt saada itseäni liikkeelle kivun sallimissa rajoissa. Eilen hain ensimmäisen pyörätuolini apuvälinelainaamosta. Viimeksi olen tuolia käyttänyt yli 10 vuotta sitten ison leikkauksen jälkeen. Aluksi mietin ettei pyörätuoli olisi ollenkaan vaihtoehto ja että minun täytyy vain liikkua enemmän ja koittaa jaksaa, laittaa stressi minimiin. Nyt, kun epäillään että kyseessä on kroonistunut migreeni, jännityspäänsäryn ja varsinaisen migreenin sekamuoto niin luulen, että jokin kropassani pitää yllä tätä jännitystä. Tai sehän on ihan selvä juttu, minullahan on spastinen diplegia joka aiheuttaa lihaksiin kireyttä ja epätasapainoa. Tänään kävin kelailulenkillä keskuspuistossa ja se sujui tottumattomuus huomioon ottaen ihan hyvin, mäet meni kyllä tuolia työntäen.
Toivon että myös tekemästäni ruokavaliomuutoksesta olisi hyötyä pidemmällä aika välillä. Rentoutuminen ja stressittömyys on ollut pakko opetella ja kokonaisvaltainen kehonhuolto kuuluu taas päiväohjelmaan. Voimaa olen saanut myös positiivisen ajattelun harjoittelusta affirmaatioiden avulla.
Vaikka vinkkejä on kokeiltu jos jonkinmoisia, otan uusia vastaan :) Kiitos minua viime aikoina tukeneille ihmisille <3
Kaipaisin omakohtaisia kokemuksia kuinka olette pitkäaikaisen säryn kanssa pärjänneet niin henkisesti kuin fyysisestikin?
Kaikesta huolimatta ihanaa ja lämpöistä Joulun odotusta,
-Elisa
Pitkäaikaiseen jatkuvaan kipuun ei valitettavasti auta kun vain aika, jos lääkkeet ja hoidot eivät tehoa. Kipuun tottuu, mutta siinä kestää kauan. Kokemusta on,
VastaaPoistaToivon että saisit apua kipuihisi mahdollisimman pian! <3
Ihanaa joulua myös sinulle ja perheellesi Elisa! <3
Kiitos <3 eilen kipu hävisi noin puoleksi tunniksi mikä on hyvä edistys :) Näin vähän arvelenkin että vie aikaa. Mutta eiköhän helpota pian <3
Poista