Sulje se ovi

Mulla on jo kauan ollut mielessäni ajatus ovesta, joka johtaa pieneen komeroon. Kahva on tietenkin kullattu ja se narahtaa mukavasti kun painan sitä. Siellä on mun kaikki muistot ja tapahtumat hakeutuneena oikeille paikoilleen. Siellä on sievää ja siistiä ja hyllyt on päällystetty kauniilla koristepaperilla. Käyn siellä aina välillä insipiroitumassa, pukeudun mun prinsessamekkoihin ja tarvittaessa myös supersankari-asuihin, jos sillä tuulella satun olemaan. Voi kuinka joskus ikävöin sitä pientä, iloista Elisaa joka on itse aurinko. Mutta siellä hän on, eikä mun tarvitse kuin astua ovesta sisään ja uppoudun täysin haltioivaan olotilaan. Ammennan sieltä voimaa. Ja tämä on siis mun itse luoma kuvitelma. Miltä kuulostaa?

Mitä jos sunkin menneisyys ois kauniissa komerossa, jossa kaikki on järjestyksessä. Siellä on rakkaimmat muistot, kaikki ajanjaksot ja kuvat tuntemistasi ihmisistä. Sitä ei tarvitse konmarittaa vaan kaikki tavarat kulkeutuvat paikalleen kuin itsestään. Menneisyyden korjaaminen on asioiden näkemistä ja kokemista uudelleen. Se mikä on joskus sattunut, se voi tuntua myös joltain muulta, ehkä hyvältäkin. Oleellista on kuitenkin tulla myös komerosta pois ja sulkea ovi silloin huolellisesti.

Siksi, että emme voi elää liian vahvasti menneessä ja hukuttautua sen alle, jos haluamme kokea ja luoda jotain uutta. Mutta jo pelkästään kirjoittajana mulla on tuollainen ovi ja komero. Kirjoittaminen on isoimmillaan maailmojen luomista, joten ehkä vain lähimmäiset joskus ymmärtävät että kun siihen luomistilaan menee, kestää jonkun aikaa myös palata takaisin. Aluksi se oli aika tuskallista, tosin silloin olin yksin ja mulla ei ollut kuin aikaa ja pystyn lojumaan niissä ajatuksissa niin paljon kuin halusin.

Se ei kuitenkaan aina kannattanut.

Jokainen ajatuksemme, oli kuinka tiedostettu tai ei ohjaa johonkin toimintaan. Myös ajattelu on valintoja. Olen viime aikoina todella, pohjia myöten, tajunnut että se oli mun totuttu kaava, ja mä voin muuttaa sen. Kuitenkin, kun parhaillaan kirjoitan syvistä asioista kertovaa kirjaa, perustuen osittain omiin kokemuksiini, mä käytän tuota ovea ja komeroa paljon. Mutta mä tuun sieltä aina takaisin ja ennen sinne menoa ankkuroin itseni positiivisiin asioihin. Siellä on niin paljon myös iloa ja onnea ja tulee olemaankin. Niitä kun katson, voin todeta että kerta kaikkiaan elämä on upeaa.

Eilen ravintolassa katsoin kuinka poikaystäväni haarukka alkoi itsestään keikkua lautasella ylös alas. Lamppu syttyi taas, ja hihkaisin "Hei totahan elämä oikeesti pohjimmiltaan on!" Ja niinhän se on, hapuilemme välillä ilmaa käsillämme ja toisinaan koskemme myös pohjaa.

Myöhemmin eilen pohdin ääneen, ettei itsensä rakastaminen ja hyväksyminen voi olla elämän mittainen tie. Silloinhan sen saattaisi tajuta vasta kuolinvuoteella. Joissain asioissa me voidaan myös olla valmiita nopeammin kuin uskotaankaan.