Kun sun ei ajatella tekevän lapsia

Vaikka olen nykyään todella feng shui, rauhaa säteilevä ja tasapainoinen nainen, on joitakin asioita joita pohdin aina välillä. Usein ne liittyvät vammaisuuteen liitettyihin ennakkoluuloihin, yleistyneisiin käsityksiin millaista vammaisena elo on tai ei ole. Yksi iso tällainen liittyy perheen perustamiseen. Olen itse päässyt aika vähällä, siihen nähden millaisista kohtaamisista olen kuullut. Minulla on ollut todella hyvää suhtautumista liittyen raskauden ehkäisyyn, ainoastaan olen välillä ihmetellyt kuinka ehkäisyni on järjestynyt lähes ilmaiseksi ja tosi nopeasti. Lääkärit ja hoitajat eivät kuitenkaan ajattele minun jäävän lapsetta - niin ajattelevat lähinnä muissa yhteydessä kohtaamani ihmiset. Miksi, sitä en tiedä. Näitä kertoja on kyllä vähän, mutta kuitenkin.


Äitipuoleus muutti ajatuksiani äitiydestä

Lähes kaksi vuotta sitten irrottauduin muodotamastani uusperheestä oman hyvinvointini takia. Olin antanut ei-biologiselle lapselleni kaiken, todella paljon. Minun kotonani itkettiin ja huudettiin, lähinnä pienen ihmisen suusta. Luulin sen olevan normaalia, paitsi ettei se ollut. Sen ymmärsin vasta jälkeen päin kun tapasin taas ystävieni lapsia, joilla tunteidensäätely oli normaalia. Se tyytymättömyys ei johtunutkaan minusta, säästä, olosuhteista vaan ihan jostain muusta. Istuin jopa perheneuvolassa kuulemassa, kuinka meidän muuttunut tilanne on lapsen käytöksen taustalla. Olimme siis vaihtaneet paikkakuntaa ja opiskelimme molemmat. Tein ja teimme kaikkemme pojan vuoksi. Minä opiskelin ja kävin töissä ja kärsin haasteista, jotka tänä päivänä ovat jo lähes takana.

Halusin jopa lisää lapsia, mutta samalla en ollut valmis. Ja en kyllä ole vieläkään kahden itsekseen vietetyn vuoden jälkeen. Lapsiperhe-elämän sitovuus yllätti minut, vaikka tiesin parin vuoden kokemuksella millaista se on. Kaavamaisia päiviä, likapyykkiä, kauppareissuja ja ruokaa. Loputtomasti autoleikkejä ja ulkoilua silloinkin kun sää on loskainen. Sääntöjä, huolenpitoa ja maailman ihmettelyä. Hölmöilyä ja hassuttelua. Ylpeyttä ja iloa, kun lapsi vihdoin oppii pitkään harjoittelemansa taidon. Sitä, että illalla nukkumaan mennessä on nopeammin unessa kuin lapsi ja huokaisee syvään.

Kommentit ja katseet voi satuttaa

Miksi sitten muiden sanat ja olettamukset jäävät mieleeni roikkumaan? Olettamus etten tekisi lapsia, koska olen vammainen ja tarvitsisin apua lapsen hoidossa on näistä ehkä isoin. Tai etten pystyisi tarjoamaan lapselleni samoja asioita kuin muut voivat. Tiedän ettei suurin osa ajattele näin, mutta riittää että joku heittää sellaisen ilmaan. Tämän voi parhaiten ehkä kuvitella niin, että muilta kysytään milloin meinaatte tehdä niitä lapsia, mutta sinulta ei. Minä rakastan lapsia ja nautin ihan hirveästi esimerkiksi tätinä olosta ja muiden lasten kasvamisen seuraamisesta. Mulla on hyviä, lämpöisiä muistoja poikapuoleni kanssa vietetystä ajasta, eivät muistot ole vain sitä väsymystä ja kiukkua. Mutta muistan silloinkin, kuinka jo pelkästään ihmisten kummeksuva katse satutti kun oltiin jossain. Sanon usein, että saa tuijottaa ja etten välitä tai huomaa sitä. Äitiyden kohdalla oli kuitenkin toisin, koin olevani suorastaan suurennuslasin alla. Mehän emme liikkuneet pojan kanssa ikinä kaksin hänen vauhdikkuutensa takia. ja se, että minulla oli avustaja mukana aiheutti välillä hassuja katseita.

Mitä voisimme muuttaa?

Mielestäni ajatus siitä, että kaikki on kaikille mahdollista, myös vammaisille, on hyvä lähtökohta. Vanhemmuus on herkkä asia kelle vain, mutta tässä kohderyhmässä ehkä vielä tavallista enemmän. Rohkenen väittää että osaamme myös ehkä nauttia myös pikkuisen enemmän vanhemman roolista! Olen aina tosi onnellinen kun saan ottaa siskontytön syliin ja hoitaa häntä, se on minulle kunnia-asia. Olen kiitollinen, että siskoni tietää ja huomaa sen ja tukee rooliani tätinä. Ehkä juurikin se, että annetaan hieman vastuuta lapsesta rohkaisevaan tyyliin on parasta lääkettä. Olen ihan yhtä epävarma vauvojen kanssa kuin kuka tahansa muukin, mutta olen jo nopeasti huomannut sen, kuinka käsittelystä tulee nopeasti luonnollista. Lisäksi haluaisin puhua ja viettää enemmän aikaa lapsia omaavien ystävieni kanssa :)

Kaikki tulee aikanaan

Olen tämän hetkiseen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen ja lasten roolia elämässäni toteuttaa kolme ihanaa kissaani. Koen että vietän nyt elämäni parasta aikaa, kun olen hyvässä työputkessa ja mulla riittää aikaa ja halua kaikkiin itselleni tärkeisiin asioihin. Toivon, että näiden normaalien toiveiden ja haaveiden nähtäisiin kuuluvan myös minulle kuin kaikille ystävilleni. En ole asettanut mitään aikarajoja, joskus niitä oli mutta vastaan tulleet asiat muuttivat käsitystäni koko elämästä. Me emme ole koskaan täysin valmiita, eikä täysin oikeaa hetkeä ole. Tärkein mitä meillä on, on juuri ja vain tämä hetki.

Kuvissa on muistojani.