Vammaisuus on lahja

Istuin viikonloppuna ratikkapysäkillä vanhan miehen viereen, ja kävimme seuraavan keskustelun:

Mies: Polio?
Minä: Ei kun cp-vamma
Mies: Mahtoi olla kova kolaus...
Minä: Ehei *naurua*

Nauroin, koska en kerta kaikkiaan koe enää cp-vammaisuuttani minään tragediana, vaan osana minua joka on ollut aina ja tulee olemaan. Joku sanoisi ehkä, että olen oppinut elämään oman vammaisuuteni kanssa. Kyllä näinkin voi sanoa, mutta ehkä ennemminkin:

Olen ymmärtänyt enemmän.

Ei siitä kuitenkaan ole kuin noin 13 vuotta, kun kepit, jäykät jalat, julkisilla paikoilla kävely ja katseiden saaminen ja ihmisten kysely oli tuskallista. Ja siis oikeasti oli, vaikka silloinkin olin iloinen ja naureskelin. Teini-ikäisenä olin suorastaan vammaisrasisti, koska ehkä vietettyäni lapsuuden tiiviisti cp-ympyröissä olin niin täynnä sitä. Ja halusin kokea jotain muuta, ennen kaikkea että minut nähdään muunakin kuin vain kepeillä kävelevänä Elisana.

Niin tapahtuikin! Mulla on aina ollut sekä vammaisia että vammattomia ystäviä ja olen käynyt ne tavalliset koulut, vaikka ylä-asteella hetken mietinkin että olisiko erityiskoulussa kiusaamista vähemmän. Ympyrä tavallaan sulkeutui, kun muutama vuosi sitten meninkin töihin erityiskouluun vertaistukiohjaajaksi. Siellä silmät jotenkin aukeni, monella tavalla. Nyt kun itse olen vanhempi ja nämä nuoret ja lapset myös, näen heissä edelleen hirveästi potentiaalia vaikka mihin. Mulla ei ole paikkaa mihin en voi mennä, tai ainakin aina kokeilen että onnistuuko, yleensä vähän könyämällä viimeistään kyllä ;)

Oikeastaan vasta perusterveyden järkkymisen kautta ymmärsin, että vammaisuus onkin lahja, eikä surullisten ajatusten hautomo. Tästä on jo aikaa, muta kun pystyin taas menemään suihkuun itse, valmistamaan omat ateriat, kävelemään pitkiä aikoja, urheilemaan, menemään töihin... Koin että oon muuten aika pysäyttämätön mimmi! Ahaa, tätä se siis on että ymmärtää enemmän.

Ei se mitään ulkoisesti ole muuttanut, yhä katsotaan ja kysellään koska vammani näkyy ulospäin. Mutta tänä päivänä on helppo vastata kysyjälle ja sitten taas lähteä pois tilanteesta ja jatkaa sitä tavallista Elisan elämää. Ja siis näitä kyselyitä tulee aika usein ehkä siitäkin syystä, että olen itse avoinna tuolla kulkiessani. Mutta tahtoisin tuoda rohkaisua heille, jotka eivät vielä ole sinut vammaisuutensa kanssa. Sen aika tulee kyllä vielä. Ja mun mielestä on hienoa katsoa maailmaa vähän eri näkökulmasta, on paljon jännittävämpää elää moniuloitteisesti ja tavallaan nähdä enemmän.

Onko vammaisuus sun mielestä lahja? 

Entä onko sulla ollut vaikeuksia hyväksyä jonkun muun tai oma vammaisuus?

Kuvien lähde on Pinterest.