Yksin Englantiin

Bloggaaminen tuo elämään jänniä asioita. Elokuun alussa Meriannen mielessä-blogia pitävä Maiju tuli perheensä kanssa Suomeen ja menin muiden joukossa tapaamaan heitä hotellille Helsingin keskustaan ennen kuin he jatkoivat matkaa Maijun kotiseudulle. Kun siinä sitten pidin sylissäni Danin ja Maijun tytärtä, pari vuotiasta Elsaa, tunsin hyvin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Elsallahan on myös cp-vamma mutta myöskin kuulo- ja näkövamma. Sisäkorvaistutteiden ansiosta hän kuitenkin kuuli mitä sanoin ja hänen katseensa oli ihanan tarkkaileva.Vaikka Elsa on vielä pieni näen hänessä hirveästi potentiaalia. Siksikin haluan päästä seuraamaan hänen arkeaan Englantiin, jonne parhaillaan olen matkalla. Tiedän että Elsa on yhtä vahva kuin minä olen ollut silloin pienenä, alle kilonpainoisena keskosena. Keskosuus siis myöskin yhdistää meitä. Koska olen työskennellyt erityiskoulussa myös erilaiset aistiproblematiikat ovat tuttuja. Olen pitänyt räätälöityä
iltapäivätoimintaa hyvin eri tavoin vammaisille lapsille. Kun näkö ja kuulo ovat heikot jää jäljelle muut aistit kuten esimerkiksi tunto, jonka kautta Elsakin jäsentää paljon maailmaa. Kun Elsan perhe tapaa ystäviä Elsa ei nökötä omassa tuolissaan vaan kiertää sylistä syliin.



Odotan siis enemmän kuin kovasti yhteistä kolmea viikkoamme Englannissa. Uskalsin lähteä, koska tunsin oloni heti tervetulleeksi ja hyväksytyksi heidän perheeseensä. Minulla on vähän lentopelkoa, mutta se voi johtua neljän vuoden lentotauosta. Lopetin juuri lyhyen sijaisuuteni ja minulla on kaikki siis auki ainakin työn suhteen, Suomessa olen viime aikoina saanut vain muutaman viikon sijaisuuksia. Taloudellisesti matka kannatti tehdä nyt, kun töitä on ollut putkeen parisen kuukautta. Juuri nyt tuntuu että voisin viihtyä Englannissa pidempäänkin ja aika näyttää mitä tapahtuu. Voihan olla etten pidä Englannista ja että koti-ikävä iskee lujaa tai sitten viihdyn hyvin. En ole koskaan ollut mikään maailman valloittaja tyyppi vaan mukavuudenhaluinen, joten voitte varmaan arvata että herätys klo 2.15 kirpaisi hieman. Nyt olen kuitenkin tekemässä jotain täysin uutta ja jännittävää.

Jälleen kerran pakko kehua miestäni joka liputti täysillä tämän matkani suhteen. Hän, joka ei koskaan ole ollut ulkomailla tai lentokoneessa itse, sanoi että todellakin lähdet. Arvostan että hän kannusti minua lähtemään eikä jarruttele mahdollista haluani jäädä pidemmäksikin aikaa. Olen ymmärtänyt että Iso-Britanniassa voisi olla enemmän kysyntää ammatilleni vanhustyön ja muistisairauksien asiantuntijana. En ole Suomesta vielä löytänyt paikkaani geronomina ja se on harmittanut paljonkin, koska panostin opiskeluun paljon ja ala on minulle rakas. Terveydenhuollon sihteerin työ on mielenkiintoista, mutta ei loppuelämäni urasuunnitelma. Miten perhe-elämän, mahdollisen välimatkan ja työnteon sitten käytännössä yhdistäisi on toki haasteellista ja pohdinnan arvoinen asia. Mutta kun aloin saada homeoireita heti muuton jälkeen uudessa kodissa tuli tunne että kokeillaan, ei ole mitään menetettävää. Minulla on siis työnhakupaperit laukussa mukana.

Mieheni usein sanoo että mietin liian pitkälle, mutta kai niin tulee tehtyä kun jaloilla ei niin nopeasti pitkälle pötkitä.  Olen aina suunnitellut ja 98 prosenttia niistä ei ole toteutunut. Se ei minua haittaa, koska tiedän että asiat menevät siten kuin on tarkoitettu. Esimerkkinä nyt vaikka se että halusin nuorena äidiksi ja 23 vuotiaana minusta tuli äitipuoli. Se on antanut osviittaa että en olisi ollut edes valmis äitiyteen yhtään aiemmin.

Mutta yhteenvetona totean että sydäntään kannattaa kuunnella ja niin minä teen nyt tällä matkalla.

Olen tällä hetkellä Riikassa ja nousen kohta Lontoon koneeseen, josta jatkan bussilla Bournemouthiin.

Jännää ja ihanaa! Muistakaa tarttua mahdollisuuksiin!