Kun lapsi kysyy kuolemasta

Minulle kuolema on ollut hyvin tuttu vieras elämässä. Niin aivan ensi hetkistä kun synnyin elottomana, mutta yllättäen se olikin kaksoissiskoni joka nukkui pois - niin se oli ennustettu että toinen jää ja toinen lähtee ja osat kääntyivät toisin päin. Ja kyllä, on täällä taisteltukin eteenpäin. Minusta tuntui jo pienenä ettei kuolema lopullisuudellaan jätä minua rauhaan. Istuin eteisen nurkassa ja laskin kuinka minulla olisi enää 95 vuotta elinaikaa, hakkasin lattiaa ja huusin äidille etten halua kuolla, en halua. Jotenkin koko lapsuus meni kuntoutumisen ja jumppien parissa, oli yritettävä aina enemmän. Turvattomuuden tunne säilyi silti aina mukana ja aktivoitui viimeistään tuoreena lukiolaisena kun äitini yllättäen kuoli. Elämäni isoin ja paskin asia, joka nyt 10 vuoden jälkeen tuntuu jo ihan luonnolliselta. Mutta se oli hirveää. Oli pakko vaan jaksaa opiskella ja pärjätä elämässä. No, ei olisi ollut pakko. Kerroin viime tekstissä masennuksestani, joka alkoi ehkä juurikin tästä äidin kuolemasta ja kesti noin kahdeksan vuotta. Se loppui vasta kun hyväksyin että kuolema tulee silti vaikka kuinka juoksisin pakoon tai kieltäisin. Jostain syystä en ole pelännyt eniten läheisteni kuolemaa vaan sitä että minä katoan ja minua ei enää ole, ja sitten olisin aivan yksin.

Puhuin kyllä vuosia pahasta olostani ammattilaisille mutta kuolemanpelostani vaikenin. Kun sitten kuuden vuoden päästä biologinen isäni kuoli yllättäen jouduin kohtaamaan kuoleman taas. Todella silmästä silmään, lähiomaisena. En päässytkään enää pakoon. Masennus ei kuitenkaan aktivoitunut heti, koska isääni ei liittynyt niin suuria tunteita kuin äidin menetykseen. Paska homma, mutta ei voi mitään ajattelin. Meni noin vuosi kun kuolemanpelko otti jälleen vallan ja tällä kertaa niin pahasti että pelkäsin töissä ja pelkäsin kotona. Lopulta hain apua ja voimat loppuivat päivystyksen ovelle. Kiitos sille hoitajalle, joka vakuutti että minä en ole hullu eikä minun tarvitse hävetä, minä en vain jaksa nyt yksin eteenpäin. Ja loput tiedättekin, tarina jatkuu tämän blogin muodossa.

Minä kävin todella pitkän ja rankan terapian, mutta minulla oli apunani todella taitava terapeutti. Hän osasi kysyä oikeita asioita, hän lohdutti kun minua pelotti ja kun minusta tuntui että en selviä valoi minuun uskoa että asiat muuttuvat vielä. Ja niinhän ne todella muuttuivat. Muistan hetken kun hän kysyi minulta miksi pelkäät kuolemaa ja jouduin kauhun valtaan. Olin vihainen että hän sohaisi kaikkein arinta kohtaani. Sain paniikkikohtauksen ja se jäi viimeiseksi. Siinä hetkessä voimistuin niin paljon, että ymmärsin mikä minua kaihersi. Ei itsessään kuolema, se ei ole paha asia vaan se mitä sen jälkeen tapahtuu. Käytimme paljon aikaa maailmankatsomukseni pohtimiseen ja tajusin että meillä kuolemasta ei ole puhuttu tai jos on niin on sanottu että elämä menee nopeasti ohi ja sitten lopulta ei ole enää mitään - meitä ei enää ole. Minulle ei siis kerrottu sen olevan luonnollinen ei pelättävä asia eikä annettu mahdollisuutta uskoa tuonpuoleiseen elämään vaan naureskeltiin kun minä halusin uskoa enkeleihin.

Siispä, kun tänään pojan kanssa juttelimme kuolemasta minä annoin hänen puhua ja kuuntelin. Juttu lähti siitä, että he olivat käyneet esikouluryhmän kanssa seurakuntakodilla ja askarrelleet jokainen oman enkelin ja heille oli kerrottu että pappi (ilmeisesti Jumala) tietää ja näkee kaiken. Poika halusi tietää mitä sitten tapahtuu kun me kuollaan. Vaikea kysymys, mutta minua ei yllättävää kyllä ahdistanut.  Ja ennen kuin ehdin vastata hän itse vastasi itselleen: "Sit kun me kuollaan me käydään ylhäällä ja tullaan takaisin alas ja eletään tuhatvuotiaiksi. Me tullaan uudestaan tänne, uskotko sä niin kuin mä uskon?" Sanoin että kyllä uskon, vaikka me ei voida varmasti tietää niin kyllä minä uskon ja kuolemaa ei tarvitse pelätä, se on ihan luonnollinen juttu. Poika vaikutti olevansa hyvillään vastauksesta ja kysyin vielä olisiko hänellä muuta kysyttävää aiheesta. Hän halusi tietää kuinka vanhoiksi tiikerit elävät. Vastaus löytyi, noin 15-vuotiaiksi. "Mutta minä voin elää ainakin tuhatvuotiaaksi!" Niin, ainakin 100 vuotta hyvinkin. Hän mietti ja sanoi: "Mutta lapsetkin voi kuolla, minä en halua kuolla lapsena vaan aikuisena." Vastasin, että sitä me ei voida päättää mutta meistä pidetään täällä huolta ja sun ei tarvitse pelätä sellaista. Meille on jokaiselle se Jumalan oma suunnitelma.

Näin meillä yhdistettiin kirkon oppeja ja omaa maailmankatsomustani, jonka poika yllättäen jakaa.
Sitä ei ole mitenkään opetettu vaan hän on oivaltanut sen itse, vasta viisivuotias. Pieni suloinen poika, jolla on niin paljon elämän energiaa että isotkin asiat on yksinkertaisia. Minulle tuli tuosta keskustelusta niin syvä rauhantunne, että tunsin ettei minunkaan tarvitse huolehtia miten elämä meitä kuljettaa. Se kantaa kyllä.