Maailman CP-päivä

Eilen vietettiin kansainvälistä CP-päivää ja vietän sen Englannissa Bournemouthissa. Tänään meitä on tässä talossa kaksi cp-vammaista, lähes 24 vuotta nuorempi nuori neiti Elsa ja minä. Meillä molemmilla vamma on alkujaan hapenpuutteesta vauvana, mikä on ehkä yleisin cp-vamman syntytapa. Minä synnyin 28 raskausviikolla kaksoissiskoni kanssa estelyistä huolimatta. Minulla on käsitys ettei lääkäri halunnut suoraan tehdä äidilleni sektiota vaan synnytys tapahtui alateitse, kunnes minulta katosi sydänäänet. Kyseessä oli kaksosraskaus ja kaksoissiskoni syntyi ennen minua, jonka jälkeen minä jäin jotenkin jumiin ja päädyttiin hätäsektioon.


Tänä päivänä olen hyvin kiitollinen omasta elämästäni ja toimintakyvystäni, vaikka se joskus on rankkaakin. Löysin nimittäin oman syntymätodistukseni muutama vuosi sitten, joka antoi ymmärtää että olin syntymä hetkellä eloton. Mikä sitten sai sen elämän energian virtaamaan takaisin, en tiedä, mutta hieno juttu se on. Olen saanut kokea paljon elämäni aikana ja elänyt hyvää elämää vammasta huolimatta. Miksi tämä päivä on minulle erityisen merkityksellinen on että kaksoissiskoni menehtyi muutama kuukausi syntymämme jälkeen. Minä sain kuitenkin jatkaa elämää ja vaikka se on välillä ollut todella hankalaa ja rankkaa, etenkin teininä heh, niin on siitä nautittukin. En sanoisi että vammaisuus on vienyt minulta mitään vaan pikemminkin tuonut tapahtumia ja ihmisiä elämään. Ei ole helppoa löytää paikkaansa vammaisena nuorena naisena yhteiskunnassa, mutta on siinä joten kuten onnistuttu: elämä on normaalia parikymppisen naisen arkea perheen kanssa. Kun mietin muutama vuosi taaksepäin mahdollisuuteni perhe elämään oli suurin haaveeni ja samalla pelkoni että toteutuisiko se ikinä. Vammaisena kumppanin löytäminen on hieman haastavampaa kuin ilman vammaa, mutta ei toki mahdotonta, sen olen nähnyt itse ja ystävieni kohdalla. Onneksi pelkoni osoittautui siis turhaksi ja olen saanut elää perhe elämää äitipuolena jo jonkin aikaa.


Cp-vammaisena on ollut hienoa päästä seuraamaan pienen Elsan ja hänen perheensä arkea.
Kun perheessä on pieni erityislapsi viikot täyttyvät erilaisista menoista, mutta on sitä lepoaikaakin tässä ollut hyvin.  Toissa päivänä kävimme Townsend Children Centerissä ja veimme Elsan aistihuoneeseen, jossa on erilaisia valoefektejä pimeässä huoneessa. Tyttö nautti todella paljon kuplakoneesta ja eri väreistä, mutta mieluisinta hänelle oli kuitenkin "tunneli", jonka valoja pystyi vaihtamaan katkaisijaa painamalla. Elsa vaihtoi itse käsillään ja jaloillaan valoja ja oli liikuttavaa huomata hänen halunsa tehdä asiat itse ja myös hänen ilonsa kun hän onnistui. Katsoin häntä melkein kyyneleet silmissä. Tuli mieleen oman lapsuuteni lukuisat jumppahetket, kun itsekin yritin kovasti ja lopulta onnistuin. Eniten minua kuitenkin liikuttaa häntä rakastava perhe, joka hoitaa häntä rakkaudella ja pyrkii jatkuvasti tarjoamaan hänelle uusia kokemuksia ja iloitsee hänen edistymisestään, oli se sitten pieni tai iso asia. Myös tapa, kuinka perhe on ottanut Hanlonin vastaan ja hoitamaan Elsaa lämmittää sydäntä. Apua todella tarvitaan kun pikkusisko muutaman kuukauden päästä saapuu maailmaan. Olisipa kaikilla näin mahtava perhe.