Masennuin, entä sitten?

Tänään vietetään kansainvälistä mielenterveyspäivää ja siihen liittyen haluan kertoa omasta masennuksestani, joka tänään on jo kaukana takana päin.

Lukioiässä minua kohtasi erittäin suuri menetys, joka vaikutti elämääni käsittämättömän paljon. Elämäni tärkein ihminen kuoli yllättäen. Sillä hetkellä maailmani romahti ja olen kasannut sen pala palalta takaisin tämän kymmenen vuoden aikana. Vaikeassa tilanteessa ihminen yrittää selvitä kaikin voimin, keskittyy suoriutumaan ja pärjäämään, pysymään pinnalla. Pakottaa surun taka alalle. Niin minä tein muutaman vuoden. Sain apua ja tukea, olin saanut jo pienestä pitäen. Kuitenkin lukitsin surua ja tunteita sisälleni ja totuin pahaan oloon. Siihen etten nähnyt kunnolla värejä elämässä, ajattelin että kaikista muistakin tuntuu siltä. Keskityin todella paljon uintiin, koska endorfiini helpotti oloa eikä väsyneenä tarvinnut ajatella. 19 vuotiaana asiakkuuteni nuorten puolella päättyi ja ajattelin pärjääväni, olinhan saanut niin paljon jo tukea. Todellisuudessa en kuitenkaan pärjännyt. Aloin saada paniikkikohtauksia. Kuolemanpelko joka minulla on aina ollut kasvoi aivan uusiin mittasuhteisiin. En päässyt sitä pakoon. Aloitin masennuslääkkeet, koska juttelemaan ei päässyt ennen sitä. Pääsin poliklinikalle vasta toisella lähetteellä. Juttelut harvakseltaan eivät kuitenkaan riittäneet. Opiskelin ammattikorkeakoulussa kiinnostavaa alaa, vanhustyötä ja kursseilla käsittelimme tottakai elämän loppupäätä, kuolemaa. Yhtäkkiä se tuntui olevan minulle liikaa, ajattelin liikaa omaa kuolemistani ja mitä jää jäljelle. Yhdistettynä paineiseen aikatauluun koulussa ja opinnäytetyöprosessiin tuli ilta jolloin romahdin. Huusin apua, tuntui että hajoan pieniksi palasiksi ja katoan. En halunnut kadota. Kun tämä toistui muutaman minuutin välein useamman kerran, en uskaltanut enää tehdä mitään. Puhuin itseni sisälle kriisiosastolle. Lääkitystäni muutettiin ja sain hoitoa. Olin kolme kuukautta pois koulusta. Seuraavat puoli vuotta opiskelin niin paljon että sain muut kiinni, saimme opinnäytetyön valmiiksi mutta minä en valmistunut samaan aikaan. Samana syksynä koin toisen menetyksen, joka ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta, tunsin enemmän vihaa ja pettymystä kuin surua.

 

Seuraava romahdus tapahtui vasta reilu vuosi tämän jälkeen. Olin koko kolmen vuoden ajan ollut masentunut, tunsin sen. Mutta kun elämässäni tapahtui liian monta muutosta yhtä aikaa pääni ei enää kestänyt. Olin toipunut vaikeasta kroonisesta päänsärystä, joka oli ollut niin rankkaa että aloin pikku hiljaa masentua enemmän. Tähän yhdistettynä lopullinen ero ensimmäisestä vakavasta suhteesta, valmistuminen ja ensimmäinen oikea työ huonolla perehdytyksellä, muutto täysin uuteen paikkaan yksin... nämä kaikki johtivat hyvin syvään masennukseen. Niin syvään että tänä päivänä ihmettelen että edes selvisin siitä. Lääkäri puhui elämänmuutoksesta ja näytti Nick Vujicic n kuvia, miehen jolla ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta joka rakastaa elämää. Sanoi että jos hänkin selvisi niin minäkin selviän, tulen vielä rakastumaan uudelleen. Pidin lääkäriä typeränä. Hän oli kuitenkin oikeassa. Muutaman viikon päästä tutustuin nykyiseen mieheeni ja paraneminen alkoi.

Hoitajani ihmetteli kuinka viikonlopun aikana muutuin täysin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kliinisesti masentunut. Toipuminen kesti toki kauan, melkein vuoden ja lopetin mielialalääkkeet vasta yli kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen. Kävin kolmen vuoden tiiviin terapian, joka oli kohdallani se kaikkein ratkaisevin tekijä parantumisen kannalta. Terapia loppui vuosi sitten. Nyt voin sanoa että olen parantunut, vaikka samanlaiseksi en koskaan tulekaan ja aina pelko masennuksen uusiutumisesta on jossain mielen sopukoissa on.

Ehkä tulen joskus olemaan neuvolassa työntekijälle kasa psykiatrisia sairaskertomuksia ja uusi riskiodottaja. Ehkä olen jonkun mielestä heikko kun söin niin kauan lääkkeitä. Kuusi vuotta putkeen. Mutta se, joka sanoo että lääkkeillä eteenpäin tarpova on heikko, ei tiedä oikeasta masennuksesta. Siitä, kun tulee lopulta se aamu jolloin ei enää pääse ylös sängystä, kun on yrittänyt niin kauan jaksaa eikä enää vain jaksa. Kun on niin väsynyt ettei voi nukkua ja niin sekaisin ettei osaa syödä. Tuijottaa seinää ja tuntee itsensä niin huonoksi ihmiseksi kun mieli on musta eikä siellä ole edes harmaan värejä. Kun haluaisi pakoon muttei voi lähteä. Kun aamulla toivoo ettei enää heräisi. Toisella kerralla odotin liian pitkään ennen kuin hain kunnolla apua, olin hengenvaarassa. Ja totta se on, kaikki eivät selviä. Minä selvisin, kovalla työllä ja hyvällä onnella, rakkaudella. Läheinen suhde mieheni poikaan ja hänen viaton rakkautensa minua kohtaan on myös auttanut paljon. En ole vieläkään täysin kokonainen, mutta erittäin hyvällä tiellä.

Sinulle, joka kamppailet masennuksen kanssa haluan sanoa: älä luovuta, joskus tulee se päivä kun voit taas iloita auringosta ilman sitä kalvavaa tunnetta ja surua. Kun tuntuukin ihan hyvältä. Elämä kantaa, jos se on minutkin kantanut kaiken jälkeen, se kantaa sinutkin.

Muista: älä luovuta.