Asutko sä kotona?

Tässä yksi päivä minulle esitettiin kysymys, joillaista en ole vähään aikaan kuullut, "Asutko vielä kotona sun vanhempien kanssa?" Istuin tuolla hetkellä pyörätuolissa ja automaattisesti ajattelin että ehkä kysymys johtui siitä tai että ehkä se olikin tapa puhua smalltalkia. Se kuitenkin hämmensi minua, koska asun poissa kotoa nyt jo yhdeksättä vuotta.  Muutin pois vanhempieni luota välittömästi täysi-ikäistymisen jälkeen ja se oli minulle päivän selvää. Aluksi minulla ei ollut avustajaa lainkaan arjessani ja sen kyllä hetken päästä huomasi. Olen pienestä saakka ollut hyvin itsenäinen ja hoitanut vammaani liittyvät asiat kuten fysioterapian ja lääkärikäynnit itse teinistä saakka. Jossain vaiheessa vain todettiin ettei vanhempaa tarvita enää mukana kulkemassa. Ensimmäinen oma asuntoni oli tavallinen kaupungin vuokra-asunto ilman muutostöitä. Kiitos vanhemmilleni etteivät estelleet.

No, vastasin kysyjälle että on mulla mies ja tämän poika. Sitten juttelimme kuinka poika on hyväksynyt minut perheeseensä. Juttelin niitä näitä, mutta sisälläni käynnistyi äkkiarvaamaton tunteiden myllerrys. Eräs lukija kysyi olenko sittenkään hyväksynyt täysin liikuntavammaani ja toisaalta tarvitseeko sitä hyväksyä? Tuolla hetkellä mieleeni tuli juurikin, että ehkä en olekaan hyväksymisessä niin pitkällä kuin luulen. Olen alkanut ajatella että hyväksyminen onkin elämän mittainen matka. On aikoja kun ajattelee että miksi sitä kaipasikaan joskus toimivia jalkoja, en minä voi tietää mitä on juosta ilman linkkaamista - eikä minun tarvitse. Mutta sitten on harvoin niitä hetkiä kun todellakin haluaisi kokea rullaavan ja kevyen juoksuaskeleen eikä könkkäämistä keppien kanssa.
Niitä hetkiä että todella harmittelisin vammaisuuttani ei enää ole, ne jäivät sinne synkkään teini-ikään. Elän elämää annetuilla korteilla ja nautin siitä parhaani mukaan. Uskon että monet vammaiset kaverini sanovat tekevänsä samoin. Ei se, että joskus vituttaa kuitenkaan tarkoita ettei olisi hyväksynyt omaa vammaisuuttaan.

Mitenkään moittimatta ystävällisen kysyjän toimintaa, onhan se hämmentävää mitä pelkkä pyörätuoli saa aikaan. Minä nimittäin käytän sitä hyvin vähän, kävelen kepeillä 90 prosenttia ajasta. Ero siihen kuinka paljon minun oletetaan tarvitsevan kepeillä kuin tuolin kanssa liikkuessa on todella iso. Ovia kiiruhdetaan avaamaan vaikka saan ne itse avattua ja varmistellaan että pärjäänhän minä. Olen ottanut sen ystävällisyytenä, on kiva että välitetään. Väistämättä tulee kuitenkin mietittyä tekeekö pyörätuolin käyttö minusta jotenkin avuttomamman muiden silmissä. Todellisuudessa se antaa minulle nopeutta, näppäryyttä ja ergonomisen työasennon, eli paljon hyvää. Muistan kuinka jossakin vaiheessa teini-ikää aloin hävetä kengistä aina pilkottavia jalkatukiani ja laitoin aina varsinkin mekon kanssa toiset sukat tukien päälle. Nyt mietin, että kunpa en olisi miettinyt niin paljon sitä että näytän erilaiselta, sille ei voi mitään. Toisaalta kuka teini, vammainen tai ei, ei miettisi? Meillä jokaisella on pitkä polku kuljettavana itsensä hyväksymisen kanssa. Mutta se polku on todella palkitseva.