Kun olin pieni mulle opetettiin, että vaurioituneita yhteyksiä aivoissa voi korjata ja kuntouttaa toistamalla säännöllisesti ja lukuisia kertoja opeteltavaa asiaa, cp-vamman kyseessä ollessa siis liikemalleja, lihassupistuksista aina kävelyyn ja vaikka tuetta seisomiseen asti. Sain itse lapsuus ja teinivuosina huomata lukuisia kertoja sen, kuinka aivot todella ovat muovautuvat ja ihmeelliset, olinhan jo oppinut istumaan, syömään ja kävelemään vaikka mistään näistä ei elämän ensimetreillä varmuutta ollut. Mulla oli onni, että sain työskennellä niin ihanien fysio- ja toimintaterapeuttien kanssa lapsena ja oon todella kiitollinen kaikesta siitä panostuksesta mun tulevaisuuttani varten.
Vaikka kuntoutus oli mun työtä, elin samalla aivan tavallista elämää koulun ja harrastusten parissa ja oli myös aikoja, jolloin kaikki muut asiat olivat tärkeämpiä kuin jumppaaminen. Elämässä myös tapahtui asioita, jotka saivat mut ajattelemaan eri tavalla itsestäni ja maailmasta. Vähitellen huomasin että mun ote lipsui ja tarkkailin elämääni ikään kuin sivusta katsojana. Tätä oloa kesti monta vuotta, kunnes kuusi viikkoa sitten, palasin ikään kuin alkulähteille tutustuessani Dynamic Neural Detraining Systemiin lukioaikojen ystäväni kautta. Nyt viime viikonloppuna tavatessani DNRS-aivojumppa kavereitani palasia alkoi loksahdella todella nopeasti paikoilleen. Vietin monta tuntia viileässä ulkoilmassa muutamaa lukuunottamatta entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa, hymyillen, nauraen ja välillä onnenkyynelten käydessä silmänurkassa. Koin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, iloa, lämpöä ja rauhaa. Olin kuin kotonani ja turvassa. Vieressä istui mulle ihana ja tärkeäksi tullut treenikaveri, jonka tarttuva nauru sai mut hykertelemään onnesta. Meidän joukkoa yhdistää halu rauhoittaa aivot, löytää rauha ja tasapaino ja kokea itsensä vahvaksi ja täysin terveeksi. Siinä mä vaan hymyilin ja kelluin ihanassa tunteessa, josta aiemmin olin ehkä vain uneksinut. Me jaettiin edistymisaskeleita ja itselläni niitä viiden viikon kohdalla olivat seuraavat:
- Ympäristö-yliherkkyydet ovat hävinneet lähes täysin
- Energisyys on lisääntynyt ja unentarve vähentynyt
- Lääkityksiä jäänyt pois
- Päivittäinen ulkoilu jo rutiini
- Rento ja rauhallinen olo
- Luottamus elämään kasvanut
- Keskittyminen ja hetkessä läsnä oleminen on helpompaa
Olin toivonut, että voisin osallistua sekä DNRS-tapaamiseen että Pride-puistojuhlaan ja yllättäen sainkin molemmat samalla iskulla, kun harjoittelimme pienemmällä porukalla puistossa bilemusiikin soidessa taustalla. Kävelin ihmismeren keskellä nauttien hetken juhlafiiliksestä, kunnes päätin suunnata kotiin päin. Sain tapaamisestamme niin paljon innostusta, että lisäsin saman tien tuntuvasti aivotreeni-harjoittelun määrää ja yllättäen sunnuntaina tein 6.2 kilometrin lenkin, sisältäen yli 470 porrasta ja metsässä ja epätasaisessa maastossa kävelyä.
Olin odottanut sopivaa hetkeä tälle lenkille ja kun se tuli, huomasin nauttivani liikunnasta taas aivan kuten ennenkin, vaikka välissä oli vuosien tauko sisältäen lukuisia väkinäisiä yrityksiä. Nautin siitä kun hiki valui selkää pitkin ja mäen huipulla itkin jopa hetken onnenkyyneleitä, niin helpottunut ja hyvä oli olla. Tänään maanantaina tein yli 3 kilometrin lenkin vesisateessa ohjatessani puhelintreenejä, ja sitäkin kokeilin ensimmäistä kertaa ja fiilis oli mitä mahtavin pitkän aikaa. Mielen voima on tosiaan suuri ja tuntuu että olen saamassa oman itseni taas vuosien jälkeen takaisin. Vaikka olen käyttänyt erilaisia rentoutumiseen, mietiskelyyn ja ylipäätään mielen hyvinvointiin tähtääviä metodeja on DNRS niistä ehdottomasti tehokkain, eikä vain pelkkä työkalu vaan mahdollisuus saada hyvän olon tunne taas takaisin ja jopa pysyväksi olotilaksi.
Tämän kirjoituksen myötä lämpimät terveiset kaikille treenikavereille ja hyvää yötä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti