Heippa. Olen parannellut flunssaani jo reilusti yli viikon ja sen takia blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Sain myös viimeisteltyä työharjoitteluni ja vietän nyt ansaittua lomaviikkoa ennen terveydenhuollon sihteerin harjoittelun alkua. Valmistumiseen on aikaa enää neljä kuukautta ja katse alkaa olla työelämässä yhä enemmän. Siksi ajattelin kirjoittaa työelämästä vammaisen näkökulmasta. Oikeastaan tämä on myös perheblogimainen aihe, koska jälkikasvun elättäminenhän vaatii eri tyyppistä työtä, ainakin 18 vuotta. Minulle on nuoresta asti ollut selvää että hankin ammatin ja kivan työpaikan, elän siis normaalia elämää vammasta huolimatta.
Tätä lähdin tavoittelemaan melko hyväuskoisena ja sain jo teini-iässä huomata ettei kesätyöpaikan löytäminen vammaisena ole ihan helppoa. Tein jonkun verran puhelinmyyntiä ja päätin sitten panostaa opiskeluun. Aloittaessani amk-opinnot olin täysin varma että tulen työllistymään toivomaani tehtävään, ei vammaisuuteni siihen vaikuta. Olin osittain väärässä. Kun muut saivat keikkatöitä jo ensimmäisenä vuonna minä vielä etsin niitä. Opiskelun loppuvaiheessa pääsin Invalidiliiton asumispalveluihin kesätöihin ja pitkään harjoitteluun. Tein hoitajan töitä vanhainkodissa minulle sovelletusti, eli asiakkaani olivat suhteellisen omatoimisia. He tarvitsivat kuitenkin paljon ohjausta päivittäisissä toimissaan. En tehnyt koko päivää hoitotyötä vaan pidin myös erilaista viriketoimintaa koko talon väelle. Rakastin työtäni ja parasta oli että työpaikan muu henkilökuinta oli niin positiivista ja ennakkoluulotonta minua kohtaan.
Tätä lähdin tavoittelemaan melko hyväuskoisena ja sain jo teini-iässä huomata ettei kesätyöpaikan löytäminen vammaisena ole ihan helppoa. Tein jonkun verran puhelinmyyntiä ja päätin sitten panostaa opiskeluun. Aloittaessani amk-opinnot olin täysin varma että tulen työllistymään toivomaani tehtävään, ei vammaisuuteni siihen vaikuta. Olin osittain väärässä. Kun muut saivat keikkatöitä jo ensimmäisenä vuonna minä vielä etsin niitä. Opiskelun loppuvaiheessa pääsin Invalidiliiton asumispalveluihin kesätöihin ja pitkään harjoitteluun. Tein hoitajan töitä vanhainkodissa minulle sovelletusti, eli asiakkaani olivat suhteellisen omatoimisia. He tarvitsivat kuitenkin paljon ohjausta päivittäisissä toimissaan. En tehnyt koko päivää hoitotyötä vaan pidin myös erilaista viriketoimintaa koko talon väelle. Rakastin työtäni ja parasta oli että työpaikan muu henkilökuinta oli niin positiivista ja ennakkoluulotonta minua kohtaan.
Silti toistaiseksi vähäinen työkokemukseni geronomina on ollut hieman hankala pala niellä. Olen pohtinut että liikuntavammani on varmasti vaikuttanut työllistymiseeni,
työpaikat on laskettavissa yhden käden sormin. Laki ei velvoita minua
kertomaan vammastani hakuvaiheessa jollen itse halua. Olen kuitenkin
halunnut, koska cp-vamma on niin näkyvä osa minua. Ei ehkä siis kannattaisi
valittaa, "jätät vaan kertomatta", on minua opastettu. Olen kokeillut sitäkin, mutta se on johtanut usein vain kiusallisiin tilanteisiin. Olen sinut vammani kanssa joten voin ottaa sen esille suoraan. Ajattelen että kertomalla säästän omia hermojani turhalta
stressaamiselta ja suojelen itseäni joutumasta mihinkään kamalan
asennavammaiseen työyhteisöön.
Silti välillä mietin häviänkö vammaisena toiselle mahdollisesti "terveelle" hakijalle? Näinhän ei saisi tapahtua mutta väitän että tapahtuu kaiken aikaa. Jopa opiskelupaikkoja on yritetty evätä vammaisuuden perusteella. No, kun sitten olen vihdoin selvinnyt voittajana rekrytoinnista olen joutunut jännittämään muiden suhtautumista minuun, paitsi sellaisissa paikoissa joissa on jo töissä muita vammaisia. Minkälaisen kuvan vamman mainitseminen sitten antaa? Kykenemätön, paljon sairasteleva, apuvälineitä tarvitseva? Ei usein yhtään mitään näistä. Kaikille tuntemilleni vammaisille koulutus ja mahdollisuus työntekoon on tärkeä asia, ehkä tärkeämpi kuin monelle muulle. Se, että kaikki menisivät eläkkeelle peruskoulun jälkeen on harhaolettamus. Eläkkeellä olevilla vasta onkin päämääriä ja unelmia. Ja pitääkin olla.
Silti välillä mietin häviänkö vammaisena toiselle mahdollisesti "terveelle" hakijalle? Näinhän ei saisi tapahtua mutta väitän että tapahtuu kaiken aikaa. Jopa opiskelupaikkoja on yritetty evätä vammaisuuden perusteella. No, kun sitten olen vihdoin selvinnyt voittajana rekrytoinnista olen joutunut jännittämään muiden suhtautumista minuun, paitsi sellaisissa paikoissa joissa on jo töissä muita vammaisia. Minkälaisen kuvan vamman mainitseminen sitten antaa? Kykenemätön, paljon sairasteleva, apuvälineitä tarvitseva? Ei usein yhtään mitään näistä. Kaikille tuntemilleni vammaisille koulutus ja mahdollisuus työntekoon on tärkeä asia, ehkä tärkeämpi kuin monelle muulle. Se, että kaikki menisivät eläkkeelle peruskoulun jälkeen on harhaolettamus. Eläkkeellä olevilla vasta onkin päämääriä ja unelmia. Ja pitääkin olla.
Sain pian valmistuttuani lyhyen sijaisuuden enkä sen jälkeen työllistynyt muutamaan kuukauteen. Otin vastaan työn vammaisten lasten parissa mikä oli rikastuttava vuosi. Sitten tein taas kesän ajan hommia vanhusten kanssa ja kun seuraavaa työpaikkaa ei löytynyt otin käyttöön suunnitelma B:n eli sihteeriopinnot. Tuli sellainen olo että vanhustyö tarvitsee hieman aikaa ja ennen kaikkea käsipareja, kun vanhusten hoitoisuusaste muuttuu koko ajan kuormittavammaksi. Minä tarvitsen vaihtoehtoisen ammatin jota voin tehdä siinäkin tilanteessa jos (tällä hetkellä hyvä) kuntoni joskus huononee. Työmarkkinoilla on nyt haastavaa, jopa palkatonta työharjoittelupaikkaa on vaikea löytää. Jopa ihmisen, jolla kaikki raajat toimivat hyvin.
Minulla on paljon suunnitelmia ja muitakin ammatteja mielessäni, koska koen että itsensä kehittäminen on elinikäistä. Luulen että haluan tehdä töitä vielä eläkeiälläni, vaikka sitten tutkijana. Silti haluaisin nyt tosi paljon sujahtaa sinne uraputkeen, minäkin.
Palkkaatko töihin ihmisen vai ulkokuoren? Pelkäätkö sinä? Oletko rohkea?
Valitse vammainen työntekijä.
-Elisa
Valitse vammainen työntekijä.
-Elisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti