"Miksi sä kävelet niin hitaasti?" ja toinen tärkeä kysymys

Poika yllätti eräs aikainen aamu kesken eteisestä ulos sulloutumisen kysymyksellään: "Elisa, miksi sä kävelet niin hitaasti?" Siinä se tuli, ensimmäistä kertaa tämän lähes kahden vuoden aikana. Kertaakaan ei ole vielä tullut näitä kyssäreitä.

Ensin mietin että pidän vastauksen lyhyenä ja selkeänä. Sitten päätin ettei se kannata mutta kerrotaan typistettynä:

"Mä kävelisinkin TOSI nopeasti jos voisin mutta, kuten muistat, mä synnyin liian aikaisin, enkä saanut ollenkaan happea ja siksi mun aivoista vaurioitui pieni osa. Ja siksi mä nyt liikun näin."

"Okei."

"Riittikö?"

"Joo."

(Jes jes jes!)

Juteltiin miehen kanssa että on ihme ettei poika alkanut aikaisemmin näitä kyselemään.
Toisaalta, lapsille kaikki on uutta eli välttämättä kaikki asiat ei ole niin ihmeellisiä, edes kepit.
Veikkaan että jos liikkuisin pyörätuolilla niin siitä olisi tullut heti kysymyksiä, mutta kepeillä kävelyä seurasi vain iloinen kiljahdus:

"Hämäkki! Mustekala! Jahtaa mua!"

Ja minähän juoksin ja aiheutin kivaa iltaviihdettä pikkupaikkakunnan asukkaille, monena iltana ;)

Toinen tärkeä kysymys on: "Miksi sä kaaduit?"

Ei paljoa vaadita siihen että minä kaadun tikkusuorana maahan, joskus huudon saattelemana "Älä, varo, pois alta!!" ja  aika usein en ehdi sanomaan mitään.

Esimerkiksi tänään olin menossa vessaan ja kaaduin ovelta suorin jaloin vessan lattialle, melkein mutta ei ihan riitä.

Viime viikolla jouduin lähtemään töihin toinen keppi mutkalla koska olin vahingossa kompastunut eteisessä ja kaatua rysäyttänyt keppien päälle. (Syy: poika suoristi paitaa, ei tarvita kuin pieni hipaisu!)

Toissa viikolla kävelin illallisen jälkeen Kynnyksen toimitussihteerinä ja kirjailijana työskentelevän ystäväni kanssa aukion läpi läheiseen pubiin. Yhtäkkiä kompastun ja näen kuinka toinen kenkäni lentää pään yli puhumattakaan kepeistäni jotka äsken vielä olivat kädessä. Keppini oli osunut kaverini kävelytelineen pyörään ja kaaduin suoraan hänen eteensä niin hankalaan asentoon, että jouduimme odottamaan hetken että joku ohikulkija tulee nostamaan. Samalla mietin oliko pubin poke nähnyt tämän kaiken, kuinka saisin hänet uskomaan etten ollut juonut vielä yhtään alkoholillista kulausta. No sisälle päästiin ja loppuilta meni kaatumatta.


Minua kiinnostaa tietää kuinka muiden perheiden lapset ovat oivaltaneet vammaisuuden ja millaisia kysymyksiä teille on esitetty?




Siitä olen varma että meidän lapset tuijottelevat vähemmän ja ajattelevat enemmän.


Loppuun hyvin onnistunut kuva  :]

(hyttyset...)