Pikalähtö perheeseen

Tasan kaksi vuotta sitten elämäni oli aika erilaista kuin nyt: olin vastavalmistunut ammattikorkeakoulusta ja saanut ensimmäisen kunnon työpaikkani. Oli kariutunut parisuhde, muuttoa opiskelija-asunnosta työsuhdeasuntoon ei-tuttuun kaupunginosaan. Oli raskaita päiviä kun tein täyttä työaikaa eikä henkilökohtaista avustajaa, jota en vain jaksanut hankkia. Rehellisesti sanottuna olin aika yksin. Kun päivät pimenivät alkoi mielikin tummumaan entistä enemmän. Lopulta vastaanottamani työ oli aivan liian raskas hoitaa ja jäin pois. Tunsin olevani pohjamudissa, mutta en voinut tietää miten paljon elämäni muuttuisi seuraavan kahden kuukauden päästä. Hymyäkin irtoaa nykyään enemmän :)

Kävin läpi erittäin rankan kuukauden, jonka aikana kasvoin todella paljon ihmisenä. Olin yrittänyt liian kauan ja liian paljon, liian hyvin. Tapasin mieheni yhtenä hyvin kylmänä tammikuisena iltana ja siitä lähti paraneminen käyntiin nousukiidon lailla, rakkaus on ihmeellinen asia! Yhtäkkiä kaikki tuntui selkeältä että tämä ajanjakso oli merkki ja tämä oli nyt se tarkoitus. Olen vieläkin tosi onnellinen että kaikki päättyi näin hyvin.

Tapasin mieheni pojan suhteellisen nopeasti, reilun kuukauden tapaamisemme jälkeen. Poika oli odottanut minua ikkunassa ja hän oli vastassa eteisessä kauluspaidassa ja juuri parturissa käyneenä. Me ihastuimme toisiimme heti ja luin hänelle Peppi Pitkätossun seikkailuista  paratiisisaarella vielä samana iltana. Tapaaminen ylitti kaikkien odotukset ja aloin reissaamaan 100 kilometrin välimatkaa aina kun vain rahallisesti pystyin.

Junareitti oli esteetön lukuunottamatta Riihimäen asemaa jossa jouduin aina nousemaan junaan konttaamalla, koska laituri on niin paljon junaa alempana. Joskus sain apua ihmisiltä tai junan henkilökunnalta, joskus en. Se ei kuitenkaan minua haitannut. Talvella oli hauskaa jousta poikaa kiinni ja poika huusi: "Mustekala tulee", tarkoittaen kahta keppiäni lonkeroina ;) Ensimmäinen kesä meni hujauksessa myös.

Jälkikäteen ajateltuna oli tosi hyvä, että olemme muuttaneet asumaan saman katon alle vasta hiljattain. Meillä oli rauhassa aikaa tutustua toisiimme ja hajurakoakin oli. Ikävä oli välillä kova kun tein töitä Helsingissä enkä aina pystynyt reissaamaan. Mutta se oli kaiken sen arvoista. Nyt on yhteinen koti ja arki ja jutut. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ja me kaikki kolme pienen perheemme jäsentä - kolmen gerbiilin lisäksi - vaikutamme onnellisilta. Koskaan ei voi tietää minne suuntaan elämä kuljettaa, mutta kaikki järjestyy tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.