Lauantaina minua tuli haastattelemaan kaverini liittyen journalistiopintojensa tehtävään ja sain olla yksi neljästä vammaisesta henkilöistä jotka kertoivat elämästään vamman kanssa. Kysymykset olivat hyviä ja jäin miettimään monia asioita jälkeen päin, esimerkiksi sitä olenko koskaan tuntenut katkeruutta tai vihaa vammani johdosta. Joskus joo, mutta onneksi vain hetkellisesti koska elämä on hienoa vaikka olisikin syntynyt pieneen "hidasteen" kanssa. Olen erityisen kiitollinen saamastani kuntoutuksesta lapsena ja nuorena vaikkei se silloin tuntunutkaan aina niin hienolta. Nyt aikuisena fysioterapia eli jumppa ei enää ole ihan se ykkösjuttu, onhan jonkunlainen riittävä itsenäisen elämän mahdollistava toimintakyky jo saavutettu. En esimerkiksi ole vieläkään saanut aikaiseksi etsiä uutta fysioterapeuttia sen jälkeen kun kuntoutus kesätyöpaikkakunnalla päättyi elokuun lopussa. Minua voisi siis nimittää vastuuntuntoiseksi kuntoutujaksi :) (ei vaan meinaan hoitaa asian kyllä pikapuoliin.)
Yritin eilen illalla opiskella tänään olleeseen ATK-ajokortin tekstinkäsittelyn tenttiin mutta aamulla herättänyt nielutulehdus häiritsi sitä toden teolla, niin paljon että kävin tänään aamulla nieluviljelyssä ja nyt odottelen tulosta. Harmittaa ettei työharjoitteluni ole edennyt toivotulla tavalla ja tentinkin jouduin siirtämään joulukuulle. Juuri kun ehdin ajatella saavuttaneeni ehkä viimeinkin jonkinlaisen vastustuskyvyn tuli tämäkin jarrutin kroonisen jokapäiväisen päänsäryn lisäksi, josta kerron tuonnempana.
Istuin tänään keittiössä keskustelemassa vammaispalvelujen sosiaalityöntekijän kanssa avustajan tuntimäärän lisäämisestä ja samalla tekemässä palvelusuunnitelmaa.
Vammaispalvelulain mukaan vaikeavammaisella henkilöllä on oikeus henkilökohtaiseen apuun suoriutuakseen tavanomaisista arjen toiminnoista kodissa sekä kodin ulkopuolella.
Oikeus on subjektiivinen ja siksi sitä kartoitetaan muun muassa palvelusuunnitelmalla. Meillä tämä apu on ollut tähän mennessä minun auttamista kodinhoidossa, kaupankäynnissä ja ruuanlaitossa sekä lapsen hoidossa jos puoliso ei ole kotona. Kerroin sosiaalityöntekijälle ettemme noudata avustajan kanssa mitään tiukkoja aikatauluja vaan hän tulee meille sovitusti tarpeen mukaan.
Yllättäen sohvan uumenista kuului napakka kysymys: Sanoiko Elisa ruman sanan?
Tätä seurasi typertynyt hiljaisuus ja sen jälkeen nauru. Täytyy sanoa että en painottanut v:tä mitenkään eli aika taitava on poika äkkäämään kirosanoja tavallisista sanoista! Melkein viisivuotiaan kanssa arkeen mahtuu muutenkin aika paljon verbaalista komiikkaa. Kuten esimerkiksi tokaisu bussipysäkillä: "Iskä, soitetaan taksi!" Pysäkillä vartoneet rouvat innostuivat kertomaan kuinka taksiautoilu on kallista lystiä, johon poika totesi: "Eipäs ole". Olimme edellisellä viikolla menneet kaikki kolme matkapalvelukyydillä. Selitin sitten kotona että kyllä niistä taksikyydeistä maksetaan joka kuukausi ja veroja maksetaan myös.
Tai kun poika pyytää aamulla "niitä auringon (kukan) siemeniä" tai on järkyttynyt kun keittiöstä näkyvä puu on ihan "tyhjä" ja varsinkin siitä kun talonmies puhallutti kaikki lehdet pitkin maata pois pomppukasoista, "Voi hitsin talkkari!"
-Elisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti