On oltava vähän hullu...

Kun kirjoitin henkisestä tilanteestani hyvin avoimesti, pelkäsin että lukijani ja tuttavani säikähtävät ja poistuvat takavasemmalle. Tavallaan näin on käynytkin kun sairastuminen on ottanut otettaan, olen tietoisesti eristäytynyt muista. Mutta kun se pohjakosketus lopulta tuli ja olin syvemmällä kuin koskaan ennen päätin että kohtaan seuraukset ja hoidan itseäni mahdollisimman hyvin ja lempeästi kuin se nyt kaltaiseltani itsekriitikolta onnistuu. Viime syksynä juuri ennen eroani kerroin selvinneeni masennuksesta, joka vaivasi minua monta vuotta. Tavallaan on hyvä etten aavistanut että minut kaapataan taas samaan suohon, josta nousu on aina niin... no, työlästä.

Tällä viikolla olen istunut päiväsairaalan ryhmissä: ymmärtänyt miten kieroutunut mieleni on viime kuukausina ollut ja itkenyt ihan ilman syytä. Tällä hetkellä pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta, kuten se että taksikorttini suljettiin ja en ole saanut uusia vielä. Koska rahatilanteeni ei salli kelamatkoja 25€ suunta joka päivä niin hoitoni uhkaa keskeytyä, onneksi sairaalan sosiaalityöntekijä tulee huomenna mukaani selvittämään tilannetta.

Olen kasvatettu pärjäämään itse ja nyt minun on ollut pakko opetella pyytämään enemmän apua. Vasta romahdukseni jälkeen olen ollut täysin rehellinen lääkäreille ja terapeuteille voinnistani. Elämäntilanteeni on hankala jo ilman vakavaa selittämätöntä sairastumista, uutta työtä tai eroa. Kun nämä kaikki kerätään yhteen vähäisen tuen kanssa ei voi kuin odottaa milloin selkä notkahtaa. Onneksi sain apua ja akuutista vaiheesta selvittiin nopeasti. Onneksi minulla on ystäviä jotka tulivat tuekseni ja vaikka olin itse ihan muualla, se ei heitä haitannut. He ilmaisivat huolensa hoitajille ja minua ei laitettu palaamaan liian aikaisin kotiin. Onneksi perheeni on tukenani, vaikkei joka päivä niin taustalla kuitenkin.

Nyt kun mietin sitä rikkonaista Elisaa 19-vuotiaana aloittamassa masennuslääkkeitä pitkään vaivanneen ahdistuksen takia, mietin että olisinpa heti saanut keskusteluapua. Silloin siihen vaadittiin lääkitys. Vasta päästyäni vuonna 2011 psykoterapiaan tajusin kuinka paljon kannoin mukanani. Pikku hiljaa pystyin löytämään syitä tapahtuneelle ja miksi minusta tuntui ettei oma elämäni johda mihinkään. En silloin tiennyt että olin vielä onnekas kun olin fyysisesti terve. Jos minulle olisi kerrottu kuinka urheilijasta muutun kipukroonikoksi ja terveyspalvelujen suurkuluttajaksi olisin varmaan nauranut. Silloin mielessäni oli haaveet koulutuksesta, hyvästä parisuhteesta ja omasta perheestä.

Nuo haaveet ovat samat tänäänkin vaikka lähtökohdat ovat hyvin erilaiset nyt. Aluksi jotenkin katkeroiduin kun sairauteni syy selvisi, tosin sitä vielä varmistellaan infektio-osastolla. Mielessä oli kysymykset miksi ja mitä nyt? Yksin sellaisen tiedon vastaanottaminen on ollut raskasta. Sen hyväksyminen etten tiedä tulevasta oikeastaan mitään on suunnittelemaan taipuvaiselle mielelleni myrkkyä. Kun tänä viikonloppuna olen ollut huonona, olen ottanut meditointikirjan ja pääsykoekirjat käteen ja lukenut. Ihan sillä ajatuksella ettei kumpikaan sulje toistaan pois. On elettävä hetkessä voidakseen elää myös huomenna. Kun sitten mietiskelen näen itseni joskus terveenä ja onnellisena hiekkarannalla, jalat hiekassa ja kasvoilla vapautunut ja aito hymy.

Terveys ei ehkä ole mahdollista, mutta onni syntyy kaikesta muusta kuin siitä mitä meillä on. Onni voi tulla muistosta tai asiasta mitä et ole aiemmin huomannut. Mitä enemmän pysähdyn miettimään ja olen rauhassa huomaan että minulla on ollut tosi kiire haalia ja hallita asioita. Kun se kaikki sitten sortui minulta putosi pohja. Mutta nyt tuota pohjaa taas rakennetaan sellaiseksi, että olen varma että sitä ei kovatkaan tuulet muserra. Näillä ajatuksin valoisaa alkavaa viikkoa. #sekasin24/7