Ensimmäinen kosketukseni borrelioosiin oli kolmisen kuukautta sitten kun tuijotin IgM arvoa 50 puhelimeni näytöllä. Olin reilu viikko aiemmin lounastanut ystäväni kanssa kun puhuimme hänen äidistään. Oireet kuulostivat niin tutuilta että päätin pyytää työterveyslääkäriltä borreliakoetta ja sillä tiellä ollaan, psykiatrisen hoidon kautta hakemassa lopullista diagnoosia infektio-osastolta ensi viikolla. Toivottavasti olemme lääkärin kanssa yhtämielisiä siitä että tilani pitää tutkia ja syy, oletettu borrelia, hoitaa tehokkaasti.
Tuntuu hassulta että vuosi sitten jaksoin vielä täysiä työpäiviä ja koulutunteja iltaisin, 12 tuntisia päiviä 3-4 päivää viikossa. Jo silloin vapaa-ajat nukuin päänsäryssä ja ryömin vain ruokapöytään. Silloin en vielä tiennyt muista kivuista ja silmien polttelusta mitään, onneksi. Olisin ostanut menolipun mahdollisimman kauaksi. Mutta en pääse pakoon. Kehoni on kärsimykseni tai kenties joskus autuuteni. Ja kärsimykseltä tuntuukin kontata silmät "tulessa" ja turvonneena vessaan ja takaisin sänkyyn. Heikkoina päivinä se on näin. Eilen itkin hysteerisesti kylpyhuoneessa, kaikkea sitä painetta ja pettymystä jota olen kantanut viime kuukaudet. Pelkoa jota vastaan taistelen, se on pelko siitä että jään tällaiseksi. Olen kipeä ja yksin kun elämä lipuu ohi. Että en voi elättää itseäni, tehdä työtä jota rakastan enkä niitä asioita mistä eniten nautin. Selaan newsfeedia iloisista ystävistä nauttimassa alkavasta kesästä. Minun kesäni on auringonsäteet ikkunan läpi. Kotipihan penkki. Tänään istuin siinä ja keskityin tuntemaan auringon ja kevyen tuulen vireen ihollani. En ajatellut muuta, en ensi viikon kokeita ja lääkäreitä en toivoa paranemisesta.
Hetket ystävien kanssa ovat ihan erilailla arvokkaita kuin ennen. Läheisen ystävän ymmärtävä katse kun aina uudestaan palaan olooni. Innokas kiekkokatsomo ja palloa kopitteleva kissa jolla on pehmoinen turkki. Kuinka usein ymmärrän että minun elämä oli ihan tavallista mutta se ei tuntunut hyvältä. Nyt minut on kiskottu tuplamankelin läpi niin rajusti että olen ihan hellänä. Olo on aika turta, normaaliolo muistuttaa pahan krapulan ja vaikean migreenikohtauksen sekoitusta kera silmien poltteen ja hyppivien nivel- ja lihaskipujen. Maatessa sattuu, istuessa sattuu, liikkuessa askel horjuu ja lihakset tuntuvat hapottuneilta. Kroppa ei ole enää oma, se on tulehduksen vallassa. Mutta rakas se on silti. Joskus energiani ovat kahdessa vessakäynnissä, yhdessä ateriassa ja suihkussa käytetty. Välillä pääsen itse kauppaan tai kaveria tapaamaan, tai jaksan seisoa sen ajan kun teen ruokaa. Joskus jaksan valvoa ja tehdä niitä näitä. Nämä kaikki tavalliset asiat ovat vakavasti sairaalle henkilölle saavutuksia, ilon hetkiä.
Minulla on cp-vamma ja käytän pyörätuolia. Olen myös joutunut käsittelemään vaikeita asioita. Toivon että saat apua lääkäreiltä ja he tietävät mikä sinulla tarkalleen on. Välillä tulee mieleen sanonta ihmiselle ei anneta enempää kuin itse jaksaa kantaa. Meidän oletetaan olevan erittäin vahvoja. Näin sinun olevan cp-liitossa töissä. Haluan ajatella että asiat jotenkin järjestyvät. Paljon voimia. Hetki kerrallansa niin kuin täälläkin.
VastaaPoista-Erilainen mutta samanlainen
Kirjoitatko postauksen sitten siitä osastoreissustA/tutkimuksista myös? :)
VastaaPoista