On päästettävä irti

Olen pitänyt tätä blogia kohta kaksi vuotta. Sinä aikana se on muuttunut uusperheen elämästä kertovasta blogista enemmän vammaisasioista ja pitkäaikaisesta sairastamisesta kertovaksi. Kun aloitin, pidin pitkittyvää kipuani vain väliaikaisena enkä ajatellut tai tiennyt  - kuinka olisin edes voinut tietää - että se jäisi osaksi arkea ja vaikuttaisi elämääni suuresti. Kun kaksi vuotta sitten hehkutin yhteenmuuttamisen onnea, istun nyt kaksioni sohvalla kissa jaloissani, hiljaisuus ympärillä. Vaimeita ääniä kuuluu kadulta ja mietin unohtuisivatko säryt hetkeksi kävelyllä tuolla syysauringossa. Opiskelut ja työt ovat vaihtuneet sairaslomiin, välillä yrityksenä taas palata töihin ja"normaaliin" elämään.

Koko tämän vuoden olen ollut pakotettu olemaan mukavuusalueeni ulkopuolella vailla tietoa tulevasta ja jatkuva epävarmuus seurana. Siksi en oikein ole saanut bloginkaan puolelle tekstiä aikaan ja olen toisinaan miettinyt jopa lopettamista. Kuitenkin kirjoittaminen on ollut minulle pienestä asti keino purkaa ajatuksia ja jäsentää kokemaani. Tänäkin aikana kun en ole mitään täällä julkaissut, olen kirjoittanut paljon muistiin, tekstiä lähinnä pöytälaatikkoon odottamaan.

Ihmisen identiteetti mielletään suhteellisen pysyväksi, kokemukseksi omasta itsestä. Sairastuessa identiteetti kuitenkin muuttuu. Kun ei puhuta enää muutaman päivän, viikon tai kuukauden kestävästä sairastamisesta tulee oma minuus arvioitavaksi uudelleen, usein viimeistään sitten jos sairastaminen estää opiskelun tai työnteon. Olen aina ollut kova suoriutumaan ja siksi sairauden kanssa eläminen on pistänyt minut miettimään miksi yritän suoriutua siitäkin. Elin tosi pitkään ajatuksessa että kipuni on vain alta pois hoidettava ongelma - ja elämä jatkuu samanlaisena.
Mutta ei se jatku, kaikki on muuttunut. Ja nyt ei puhuta vain olosuhteista, on ollut pakko muuttaa myös omaa ajattelutapaa. Totuttava siihen ettei kaikkea voi tehdä täydellisesti, eikä aina edes sinne pain. Että on päiviä kun ei jaksa nousta sängystä tai työntää nokkaansa ulos ovesta, eikä silti ole huono ihminen. Että liikunta ja muut harrastukset ovat jääneet ja että jokaisen menonsa joutuu miettimään niin etteivät voimat lopu kesken kaiken. Että se mikä oli yksinkertaista ja helppoa ennen saattaa tuottaa nyt suuria vaikeuksia (kuten vaikkapa ruokailurytmin muistaminen!)

Ja kuitenkin kaiken keskellä olen se sama ihminen, sama ihmissuhteissa sukkuloiva, paljon naurava ja maailmaa innolla analysoiva nuori nainen. Eivät ne omat ominaisuudet ja tapa elää unohdu vaikka elämä ja arki muuttuukin rajusti. Mukaan astuvat erilaiset haasteet: on selvitettävä monia asioita eikä päivät kulu vain makaillen ja hengaillen. Tahdon kaikkien muistavan, että kuulumisia voi vaihtaa ja jutella niitä näitä, vaikka tietäisikin toisella olevan vaikeaa. Minulta kysytään kuinka silti voin olla vielä iloinen? Koska olen sellainen. Iloa kun voi tuntea niin monesta asiasta ja se ei lopu synkkyyteen.

Aiemmin kauhistelin ajatusta eläkkeelle jäämistä, ajattelinhan olevani korkeasti koulutettu uraohjus jahtaamassa hyviä tuloja, mieluisia työtehtäviä ja uusia haasteita. Sitten haasteista tähän asti suurin tuli mukaan hiljalleen. Elämä kivun kanssa on opettanut minulle eniten itsestäni. Vaikka edelleen tuskailen riittämättömyyden tunteen ja roolini kanssa, osaan ottaa jo vähän rennommin. Silti tunnen usein pettymystä ja saatan olla ihan maassa. Onneksi se kestää yleensä vain jonkun aikaa.

Sanotaan että vastoinkäymiset ja kipu vahvistavat. Se on totta, mutta ne myös muuttavat ihmistä. Minulle on sanottu että olen kyynistynyt tai että olen kylmempi kuin ennen. Sillä tavalla se on totta, että pitkään syytin ja moitin itseäni tilanteesta jolle en voi mitään. Yritin pakonomaisesti selvittää mikä minussa on vialla, mikä on kipujeni syy. Kunnes tajusin että se ei hetkessä selviä ja nyt on näin. En pidä siitä.  Inhoan kun sanotaan että pitäisi elää hetkessä. En oikein kunnolla osaa vaan olen aina suunnittelemassa kaikenlaista. Olen koittanut nauttia ohikiitävistä hetkistä, koska kärsivällisyyteni ei riitä meditointiin tai mindfullnes menetelmien opiskeluun. Olen viettänyt laatuaikaa ja lepäillyt sitten seuraavana päivänä. Olen lakannut odottamasta että tapahtuisi SE JOKIN taikatemppu ja olisin taas terve ja kivuton. Ehkä tämän tarkoituksen näkee vasta jälkeenpäin ja ehkä jokaisella pilvellä on se hopeareunus...