Teininä aloitin uinnin harrastamisen erityisryhmässä silloisen fysioterapeutin pitkän taivuttelun tuloksena. Se oli elämäni parhaimpia päätöksiä, koska sitä kautta sain kokonaan uuden kaveripiirin jonka kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä vielä tänäänkin. Harjoittelun ohella myös kilpailimme uinnin SM-kisoissa, joita silloin oli neljästi vuodessa. Jossakin vaiheessa uin jopa viidesti viikossa kun ohjattuja treenejä oli vain yhdet. Lukiossamme oli valittavissa vapaasti valittaviin opintoihin kestävyysurheilu-kurssi, jonka aikana sain treenata uintia ja lihaskuntoa koulupäivän aikana. Sen lisäksi saimme arvokkaita neuvoja koulun liikunnanopettajalta joka oli itsekin kestävyysurheilija. Kuitenkin ylioppilaskirjoitusten lähestyessä intone uintia kohtaan hiipui ja päätin keskittyä myös jatko-opiskeluihin. Osa syynä tähän oli, että en mielestäni kehittynyt enää riittävästi. Se että uinti ja liikunta vähitellen loppui kokonaan vaikutti selvästi myös masennuksen kehittymiseen. Toisaalta se on oravanpyörä, liikkuminen auttaa tutkitusti masennukseen mutta masentunut ei jaksa aina liikkua tarpeeksi.
Vuoden alussa etsin vammaisille tarkoitettua uintijoukkuetta joka keskittyisi kilpavalmennukseen ja sellainenhan löytyi Helsingfårs Simmsällskapin eli Simmiksen riveistä. Väsymyksen, kipujen ja epätietoisuuden ohella rankat treenit useasti viikossa oli kuitenkin liian kova yhtälö ja jouduin pitämään loppukevään taukoa. Olen ryhmän vanhimpia ja seuraan mielenkiinnolla nuorten uimareiden kehitystä ja intoa. Omat aikani ovat olleet monta sekuntia parempia kuin vielä 10 vuotta sitten ja voimaa ja varmuutta on uinnissa paljon aiempaa enemmän. Parasta uinnissa on itsensä haastaminen joka treeneissä uudestaan. Olen viime aikoina uinut jopa perhosta jota ei vuosia sitten lähdetty edes kokeilemaan, oppinut delfiinipotkun ja kuperkeikkakäännöksen ja potkujen harjoittelun ansiosta jopa uintiasento on muuttunut. Nämä kaikki ovat sellaisia asioita joista osasin ennen vain unelmoida. Ja koska päämäärätietoinen harjoittelu yleensä tarkoittaa myös kilpailua niin tulen myös kilpailemaan selättääkseni SM-kisoissa vaivanneen kovan kisajännityksen. Muutoin en odota varsinaista kilpailumenestystä vaan itseni voittamista.
Mitä rajoituksia liikuntavammaisuus ja kipu sitten tuo liikkumiseen? Jokainen cp-vammainen oppii pienestä asti oman tapansa liikkua ja siihen vaikuttaa toki myös kehon liikerajoitukset, lihaskireydet ja lihasepätasapaino. Itselläni on spastinen diplegia, joka näkyy puolierona niin että oikea puoli kehosta on huomattavasti vasenta vahvempi, liikkuminen jähmeää ja etenkin alaraajojen lihakset kireät. Vasen käsi toimii kömpelömmin kuin oikea, mutta siinä ne vamman tuomat erikoisuudet oikeastaan sitten ovat. Tärkeintä on joka tapauksessa liikkua, käytti sitten apuvälineitä tai ei. Ihmiskeho on tehty liikkumiseen ja sillä on huomattavia etuja jo pelkästään psyykkisen hyvinvoinnin ja lihaskunnon ylläpitämisen takia. Voin väittää tietäväni mistä puhun, koska olen ollut myös vuosia täysin liikkumatta fysioterapiaa lukuun ottamatta. Kerta viikossa fysioterapiaa ei nosta kuntoa vaan oleellista on mitä tekee jumppakertojen välillä. Se hyöty mitä pitkästä kuntoutuksesta itselläni on, että tiedän miten oma kehoni toimii ja mitkä liikkeet ovat hyviä. Lihaskuntoa tehdessä ei tarvitse miettiä mitä tekisi vaan liikkeet tulevat suoraan muistista. Salilla harjoitellessa täytyy muistaa huolellisuus selän asennossa ja painojen kanssa. Repiä ei saa, joka on oma kompastuskiveni koska tykkään rankasta liikunnasta. Viimeisin hyvälle mielelle saanut kokemus oli eilen uudella juoksumatolla kun onnistuin juoksemaan, se tuntui kevyeltä ja erilaiselta kuin kepeillä liikkuessa. Niiden tuella juostessa kaatumisriski on paljon suurempi joten en yleensä sellaista harrasta. Myös hengästyminen on tärkeää kunnon kannalta ja pelkästään hyvä juttu.
Mitä liikunta sitten tekee kivulle? Minulle se on hyvä kipulääke, joka antaa hengähdystauon lihaksista jäytävästä kivusta. Verenkierron lisääntyessä ja rasituksessa kipu ei tunnu samalla tavalla ja treenin jälkeiset endorfiinit myös hämäävät kipua. Välillä keskittyminen voi olla haastavaa mutta se on kuitenkin tärkeää kivunhallinnan kannalta. Liikkuminen tuo minulle olon että olen kivun yläpuolella enkä vain kärsi siitä. Kipuni on lepokipua, joten vaikeimmat hetket ovat yleensä illalla ja yöllä. Hermokipua minulla ei ole joten sen osalta en lähde neuvomaan. Muista aina ennen liikkumista tarkistaa lääkäriltä sinulle sopivat liikuntamuodot ja rajoitukset. Onnekseni minulla ei ole liikkumiselle mitään muuta estettä kuin jaksaminen ja riittävä palautuminen. Lepääminen harjoittelukertojen välissä on tosi tärkeää jotta kunto myös kehittyisi ja treeneistä saisi kaiken irti. Ja aina ei tarvitse edes treenata tavoitteellisesti, pelkkä kelauslenkki pyörätuolilla tai kävely kaverin kanssa riittää.
Omat TOP-lajit:
- uinti
-kuntosali/jumppa
- crosstrainin-tunnit
- venyttely ja kehonhuolto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti