Hetkeni TV:ssä: "Rampana rakkauden markkinoilla"

Kumppanin löytäminen on vaikea tehtävä, varsinkin vammaisena naisena. Ei sillä, ettei miehiä riittäisi, vaan siksi että on mahdotonta tietää kenen kanssa sitä yhteistä matkaa olisi oikeasti tiedossa jatkossakin? Joskus unelmiesi prinssi tipahtaa kuin taivaasta eteesi ja joskus hän on naamioitu ihmiseksi, joka sinua ei yhtään kiinnosta, suorastaan ärsyttää. Joskus hän on se, joka kohtelee sinua täysin väärin ja kun muut yrittävät sanoa että lopeta, sinä vain lisäät tahtia. Mistä voi tietää kuka on se oikea? Onko täydellisiä vastakappaleita olemassa? Mistä voi tietää että kyseessä on oikea rakastuminen? Missä vaiheessa rakastuminen muuttuu rakastamiseksi ja milloin  rakastaminen on tullut tiensä päähän? Näitä kaikkia olen viime aikoina pyöritellyt päässäni. Minulle tuo hetki tuli viime syksynä yllättäen ja nopeasti, olimmehan olleet todella rakastuneita ja kokeneet yhdessä paljon. Tai niin minä luulin. Ajatus ja päätös erosta tuli samalla hetkellä kun sairauteni otti yliotteen ja toinen ei enää halunnut pysyä mukana. Toisin sanoen hän ei halunnut tehdä kaikkeansa suhteen pelastamiseksi, jossa oli jo kärsitty jonkun aikaa. Oli pakko repiä itsensä irti, valitettavan nopeasti.

Mutta, jokainen asia on tarkoitettu tapahtuvaksi, myös rakkaudessa. Elämäni miehiä onkin vain kaksi, miehet joiden kanssa olen elänyt avoliitossa. Keskenään hyvin erilaisia, täysin erilaiset suhteet ja erilainen ero. Rakastin kumpaakin, mutta ehkä en vain saanut takaisin yhtä syvää rakkautta? Ehkä kyse olikin hyvin syvästä kiintymyksestä ja ystävyydestä, ainakin ensimmäisen kohdalla. Saan kuitenkin kiittää heitä, että tänä päivänä olen tällainen kuin olen, suht rauhallinen vaikkakin väkivaltaisesti mankelin läpi vedetty. Pärjäävä, en yksinäinen enkä sydän syrjällään, vaikka monet tekstini hetkittäin sitä osoittavatkin. Olen aina kirjoittanut tunteistani avoimesti, ja halunnut vangita hetkiä näppäimistölle myöhempää varten, joten blogissa näkyy niitä kipeitäkin asioita.

Pari päivää sitten erään naistenlehden haastattelussa totesin, että olen ajatellut ettei minua voi kukaan rakastaa. Kuulin myös rakkaimman ihmisen suusta, ettei minun kanssa voi kukaan elää. Siinä ei ollut varsinaista vihaa, vaan pettymys siitä ettei asiat menneet kuin haluttiin. Ymmärrän tämän kaiken koska olen itsekin kokenut koko tunnekirjon nyt laidasta laitaan. Varmasti menee vielä aikaa että kaipuu onnellisten muistojen tullessa mieleen on ei satu enää niin syvältä. Mikä tämä tv-juttu sitten oli ja olenko jo riittävän yli erosta jotta sellaiseen lähdin?  Ylen Perjantai-ohjelmasta saattoi saada kuvan että etsin miestä väkisin. Näin ei kuitenkaan ole. Heikkouteni ja samalla vahvuuteni on tunteellisuus ja kyky rakastaa. Voin sanoa pystyväni rakastamaan kaikkia ihmisiä jollain lailla, olivat he tuttuja tai tuntemattomia, se on lahja vaikkakin välillä tosi raskasta. Ehdotus ohjelmaan lähtemisestä tuli oikeastaan töiden kautta ja aluksi en todellakaan ollut lähdössä siihen mukaan. Kuitenkin koko ajan tuntui, että minun täytyy tehdä tämä, ei itseni vaan muidenkin vammaisten vuoksi. Sillä milloin viimeksi liikuntavammaisuus olisi saanut yli 10 minuutin julkisuutta kansallisessa tv:ssä yhdistettynä rakkauteen? En muista. Eniten jännitti kameroiden edessä oleminen ja miltä kävely ja uinti lopulta näyttäisivät, pelkäsin koko ajan näyttäväni joko lihavalta tai tosi ceparilta niin sanotusti. Mutta lopputulos olikin kaunis ja dokumentti tosi hauskaa tehdä. Sanoin paljon muitakin asioita, mitä siinä on sanottu mutta valitettavasti aika oli rajallinen. Tekovaiheessa sain kritiikkiä  huijaavani sinkkumiehiä luomalla profiilin Ylen ohjelman nimissä, mutta kuka on sanonut etten käyttäisi sitä myös jatkossa ja kuka voi määritellä toisen suhdestatuksen? Vain minä itse.

Dokumentti oli henkilökuva, ja sen olikin tarkoitus olla henkilökohtainen. Siitä tuli hyvin henkilökohtainen, mutta kaikki tuntemattomilta saatu palaute on ollut pelkästään positiivista. Julkisuudella on aina nurjakin puoli, ja on sitä kritiikkiäkin tullut läheltä. Mutta itse season sanojen ja videon takana häpeilemättä, minusta se oli pelkästään hyvä paitsi aiheeltaan myös laadultaan. Kritiikkiin sen verran, että minä koen että menneisyyteni vaikuttaa puolison etsimiseen ja voin olla avoin siitä. Se ei tarkoita että en olisi asioiden kanssa sujut, että hakisin sääliä ja julkisuutta, vaan että voin tukea muita samoja asioita kokeneita. Se oli ainoa motiivini raottaa tuota "salaisuuksien" verhoa. Meillä on niin paljon tabuja, mistä ei vain puhuta ja se aiheuttaa mittaamatonta pahaa oloa joka näkyy jatkuvasti.

Laitan dokumentin linkin tähän alle, ja kommenttini pääsinkö lopulta treffeille voit katsoa Yle Areenasta. Viimeisenä linkkinä on julkiset Facebook-sivut, josta voit myös käydä tykkäämässä ja seurailla mitä puuhailen!

http://areena.yle.fi/1-3364142

https://www.youtube.com/watch?v=-NPRv351fS0

http://yle.fi/uutiset/liikuntavammainen_elisa_eparoi_kertoa_vammastaan_tinderissa__se_on_kuin_tiputtaisi_pommin_toiselle/8753688

Elisa Poutanen