Meriannen mielessä blogi vierailee parhaillaan Kaksplussalla, vielä viikon ajan. Pidin Maijun blogista paljon jo aiemmin mutta viimeaikaiset kirjoitukset ovat koskettaneet minua kovasti, olenhan hänen tyttärensä tavoin cp-vammainen, mutta kohta jo 26-vuotias tavallinen nuori nainen. Lukiessani vammaisten lasten elämästä palaan itse monta vuotta taaksepäin tuohon aikaan kun elämän täytti lähinnä fysioterapia, toimintaterapia, ratsastusterapia ja tietysti kotona tehtävät harjoittelut ja venyttelyt. Kun lapsuus oli hyvin pitkälti erilaisissa kontrolleissa ravaamista ja oman kuntoutumisen ajattelua koin lähellä täysi-ikäistymistä myös kapinavaiheen, jolloin en kertakaikkiaan halunnut jumpata puhumattakaan seisomatelineestä(!) Kun minulle tehtiin 13-vuotiaana vaativa monitasokirurginen leikkaus jouduin keskittämään kaiken tarmoni kuntoutukseen ja uudestaan kävelemään oppiminen melkein puoli vuotta. Se oli äärimmäisen rankkaa mutta käytännössä sain uudet jalat ja vältin pyörätuolin. 5-vuotis kontrollissa tulokset olivat huippuluokkaa ja olin tyytyväinen, pääosin. Jos kapinavaihetta ei olisi tullut kävelisin ehkä nyt täysin ilman keppejä, mutta se ei haittaa kun pärjään kuitenkin myös yhdellä ja lyhyitä harppauksia ilmankin. Okei, se näyttää vähän hurjalta. Konttaus on aina varma vaihtoehto ;)
Kun vuodet kuluvat huomaan koko ajan hyväksyväni vammani yhä paremmin. Kun 16-vuotiaana tuskailin lähinnä MIKSI?- kysymyksen parissa niin nyt pystyn jo köpöttelemään ulkona pää pystyssä enkä enää häpeä itseäni. Itsesääli muistuttelee itsestään joskus, mutta olen tehnyt senkin kanssa sovinnon: se on ok välillä mutta ei usein. On haastavaa olla vammainen, myönnän sen. Minulla on alkanut olemaan kipuja välillä, esimerkiksi viime yönä heräsin niin järkyttävään selkäkipuun että mieskin oli pakko herättää. Se meni kuitenkin ohi ja vaikka välillä tuntuu että voisin haluta vaihtaa pääni - kyllä, sekin on tulossa lähiaikoina mahdolliseksi - pahimman säryn jälkeen on aina helpompaa. Huomaan että kroppani on jähmeämpi ja raskaampi kuin muutama vuosi sitten, kävely on kuluttavampaa ja sitä kun pitäisi harrastaa mieluiten päivittäin.
Krempat ovat kuitenkin osa elämää ja koen että olen hyvällä tiellä seesteisempään aikuisuuteen. Vielä mieleni täyttyy usein nuoruuden epävarmuudesta, mutta ei enää niin usein. Pakko sanoa että äitipuoleuden kautta olen saanut valtavan paljon itsevarmuutta ja ennen kaikkea kokemusta. Ensimmäistä kertaa joku tarvitsee ja odottaa minua kotona, rakastaa minua huonojen jalkojeni ja keppieni kanssa ja näkee minussa vain Elisan. Rohkenen väittää että lapsilla on kyky nähdä asioiden läpi, nähdä ne todelliset värit ihmisessä. Jos olisin tiennyt olevani tässä tilanteessa muutama vuosi sitten olisin varmaan nauranut ettei minusta ole kenestäkään huolehtimaan, mutta onhan minusta ja paljonkin. Elän suoranaista unelmaa vaikka ei arki ihan joka hetki siltä tunnukaan. Myös mieheni rakastaa minua tällaisena ja vain tällaisena, hän ei halua minun ajattelevan olisiko hänellä jonkun toisen kanssa kenties helpompaa. Näin olen joskus ajatellut heikkoina hetkinä. Tämä liittyy siihen että joskus koen turhautumista suhteessa arkeen ja toimintakykyyni, haluaisin pystyä ja jaksaa enemmän.
MUTTA, siltikään en enää halua olla vammaton tai joku muu koska silloin en vain yksinkertaisesti olisi minä. Eivätkä olisi tuhannet muutkaan sairaat ja vammaiset ihmiset. Kumpa voisinkin poistaa sen huolen erityislasten vanhempien harteilta, kumpa voisin sanoa että kaikki menee hyvin. Kumpa saisin yksinäisen teinin luottamaan että kaikki on mahdollista. Minun maailmassani rajoja ei enää ole, on vain mahdollisuuksia. Jos jatkuvasti mietin mitä kaikkea en voi tai ole voinut tehdä, tukehtuisin. Siksipä kun minua seuraavan kerran sanotaan sisukkaaksi tai minulle nostetaan hattua, hymyilen ja sanon vain eläväni elämääni kuin kuka tahansa muukin. Naisena, äitinä, opiskelijana ja työntekijänä, keppien kanssa tai ilman.
Aurinkoisia kevätpäiviä,
-Elisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti