Unelmana erilaisuus

kuva: google

"Sä oot ainoa äiti jolla on kävelykepit", totesi poika minulle muutama päivä sitten. Kerroin että tunnen monta muutakin apuvälinein liikkuvaa äitiä. Olen pohtinut paljon viime aikoina erilaisuutta lapsen näkökulmasta ja kuinka siitä tulisi lapselle kertoa. Vanhempina yksi tärkeimmistä tehtävistämme on opastaa lasta kohtaamaan ja ymmärtämään erilaisuutta niin, että se on lapsen elämässä voimavara. Nimetään tätä nyt vaikka erilaisuuskasvatukseksi.

Kuin Immos-kohun saattelemana lapsi puhui yksi päivä ruokapöydässä eri värisistä lapsista ja mietti minkä värinen hän itse on. Kerroin kuinka maailmassa on paljon muutakin erilaista kuin ihonväri tai kansallisuus. Kerroin filosofiseen tyyliin kuinka jokainen meistä on erilainen, kukaan toinen liikuntavammainen ei kävele täysin samalla tavalla kuin minä, vaikka poika usein sanookin nähdessään jonkun toisen kepeillä liikkuvan: ”Tuolla on Elisa”.

Muutama viikko sitten eräässä sosiaalisen median vanhempien ryhmässä oli mielenkiintoinen keskustelu erilaisuuden kohtaamisesta. Aloittaja oli nähnyt kaupassa kuinka äiti kutsui rollaattorilla liikkuvaa asiakasta ”ravuksi” lapselleen. ”Päästetään rapu menemään meidän ohi.” Luit ihan oikein. Jos olisin itse ollut paikalla, olisin heti epäillyt korvieni toimivuutta. Mutta näin todella tapahtui ja tästä kehkeytyi hyvä keskustelu. Ihmiset kertoivat kuinka he opettavat lapsiaan kohtaamaan erilaisuutta. Jonkun lapsi oli niin tottunut eri tavalla liikkuviin ihmisiin että huudahti pyörätuolin nähdessään ”Äiti kato miten hienot renkaat!”. Monet kertoivat vastaavansa lapsen kysymyksiin rehellisesti ja suoraan. Kuitenkin tästä rapuepisodista tulee pakostikin mieleen ettei asioista uskalleta puhua oikeilla nimillä ja ehkä arastellaan, jopa pelätäänkin. Tämä on turhaa. Jos jalka on kipeä niin se todellakin on kipeä ja siitä voi puhua. Minua ei ole ikinä nimitelty muussa kuin koulukiusaamistarkoituksessa ja nimittelyähän tuo ravuksi kutsuminenkin on. Kävelen hassun näköisesti ja toivon että lapsille kerrotaan asiasta totuuden mukaisesti, ei kierrellen ja kaarrellen vaan esimerkiksi: ”Kaikilla ei ole terveitä jalkoja.” Saa tuijottaa, saa ja pitää kysyä, koska sen avulla lapset ymmärtävät että me todellakin olemme kaikki ainutlaatuisia ja erilaisia.

kuva: google

Meidän on kannustettava lapsiamme kohtaamaan muuttuva maailma ja se, kuinka lapsi kohtaa erilaisuuden lähtee meistä vanhemmista. Me voimme vaikuttaa, ainakin yrittää, siihen hyväksyykö lapsi leikkiin somalin, sokean tai huonosti kävelevän lapsen. Jos minä olisin saanut 12 viikkoa lisää aikaa kasvaa kohdussa, ehkä minäkin kävelisin kevein askelin. Mutta näin tapahtui ja näin on hyvä. Fysioterapeuttini joskus kertoi, kuinka vammaisia on olemassa siksi, että muiden silmät avautuisivat. Sitä varten kai tämä blogikin on perustettu, silmiä avaavaksi.

Kuinka me sitten olemme kasvattaneet lastamme erilaisuuteen? Meillä se tulee osittain luonnollisesti oman vammani myötä, mutta kyllä poika silti saattaa tuijottaa ihmisiä, enkä minä kiellä koska olen itse aina kokenut ikävänä kun vanhemmat kieltävät lapsiaan tuijottamasta minua ja kävelevät nolostuneina ohi. Minä kun mielelläni kertoisin miksi minulla on nämä kepit. Se ei ole salaisuus.

Olen mielettömän onnellinen poikamme terveistä jaloista. Sanon hänelle kuinka on hienoa, että sinä voit skeitata, juosta ja pyöräillä. Minä tulen perässä, jalat laahaten tai apupyörillä, mutta tulen kuitenkin.

-Elisa