Mihin mummot loppuu?

Tätä kysyi poika yksi päivä eskarista päästyään. Mielenkiintoinen kysymys, koska kaikilla meillä, mummoillakin on äiti. Esikoulua on nyt takana puolitoista viikkoa.  Näin kirjoitin päivää ennen eskarin alkua:

" Huomenna se eskari alkaa, jota on odotettu keväästä asti. Poika on innoissan, me vähän kauhuissamme. Milloin meidän pienestä terminaattorista kasvoi noin iso? Ja kuinka hän voi samalla olla vielä niin pieni. Viime viikolla irtosi eka maitohammas. Ison pojan mittari. Voi sitä intoa, minä olen niin iso että multa irtoo hampaita! Tuleehan se hammaskeiju? Mä en uskalla nukkua, mua pelottaa hammaskeiju! Toisaalta tunnelmat on helpottuneet pitkän kesän jälkeen, kun päästään taas arkeen kiinni."

Pojan päivät ovat olleet vielä toistaiseksi lyhyitä ja se on näkynyt todella positiivisesti kaikessa. Hän kertoo ylpeänä kaikille kuinka hän on jo niin iso että on eskarissa. Hän on myös paljon iloisempi ja rauhallisempi kun päivät alkavat inhimilliseen aikaan eivätkä viideltä. Meillä on ollut paljon kiireetöntä aikaa, kun minä etsin töitä ja miehellä on vielä hetki lomaa ennen viimeisen lukukauden alkua.Meillä on ollut paljon kiireetöntä aikaa ja olemme hyödyntäneet sen Lintsi, Korkesaari ja uimaranta-reissuihin. Toki ilmatkin ovat olleet nyt mitä mahtavimmat täällä Etelä-Suomessa.

On ihanaa nähdä miten paljon poika nauttii tästä vaiheesta. Oikeastaan olen vasta nyt tajunnut miten kovassa stressissä pienet lapset ovat arjen pyörteissä. Aamu alkaa todella aikaisin, mennään ennen aamupalaa päiväkotiin, siellä päiväohjelma vie paljon energiaa ja on ikävä äitiä, sitten kaupan kautta kotiin tekemään ruokaa ja toipumaan päivästä tai ulkoilemaan ja harrastuksiin. Tämä toistettuna viisi kertaa. Huh. Siksi sis tämä meidän kiireetön alkusyksy on ihanaa aikaa. Usein itsekin sorrun kiirehtimiseen ja sitten tärkeinä hetkinä en pystykään olemaan täysin läsnä. Mutta en halua sellaista enää. Minun ei tarvitse kiirehtiä elämääni, vaikka se välillä kiireistä onkin. Ainakin voin omalla asennoitumisellani vaikuttaa viekö arki minua vai minä sitä. Tärkeintä on oppia tasapaino ja koen että nyt 26-vuotiaana olen vähitellen sitä oppimassa.

Toki täytyy muistaa että minun päävastuullani ei ole lapsen hoito vaan arjen muut asiat, asiointi ja ruoanlaitto ja arjen muu suunnittelu. Olen kesän aikana hakenut pojan päiväkodista tasan kerran kun menimme Kaksplussan muotikuvauksiin kesäkuussa.
 Seuraavassa postauksessa näytän teille meistä otetun ihanan kuvan, joka on meille tosi tärkeä muisto :)

Oikein rentouttavaa viikonloppua ja tsemppiä kaikille taas arjessa rämpiessä.

Elisa