Minä en ole yhtä kuin kipu

Syksy on selkeästi saapunut, sen aistii viilenevässä ilmassa ja kellastuvissa puissa, muuttolintujen lähdöissä. Syksyn tulo nostattaa muistoja menneestä yhteen muutosta ja reilua vuotta myöhemmin tapahtuneesta erosta. Ja siitä että olen pian ollut vuoden itsekseni. Se on ollut hyvä, ja oikea päätös koska halusin kulkea tämän polun yksin, vaikka vasta aavistelin mitä voisi olla vastassa. Vuosi sitten uumoilin että kipu on tullut jäädäkseen myös muihin kehon osiin, ei ainoastaan päähän ja niskaan. Silmä- , nivel- ja lihassäryt alkoivat, mutta puskin töitä ja koulus eteenpäin vielä isommalla vaihteella, pelkäsin tosi paljon pysähtyä koska tiesin että kun viimein painan jarrua - mikään ei ole enää mitään.

Istuin tänään hoitajaa vastapäätä reippaana kunnes oli pakko antaa kyynelten valua ja nyyhkytyksen purkautua estelemättä ulos. Tuntuu että olen jatkuvasti jaksamisen äärirajoilla, vaikka lepään paljon, liikun riittävästi ja vietän aikaa tärkeiden ihmisten ja asioiden parissa. Olen koko hereillä olo aikani niin uupunut, että pelkään nukahtavani, mutta päiväunet ei kuitenkaan onnistu. Yritän olla katkeroitumatta, iloita hyvistä hetkistä, pienistä asioista... Silti koko ajan osan mielestäni täyttää

KIPU JA SE ETTÄ MUA SATTUU.. SATTUU.. SATTUU JA SATTUU.

Olen voinut paremmin ja on ollut aikoja kun kivun kanssa on ollut helpompi elää, mutta poissa se ei ole missään vaiheessa mielestä eikä kehosta ollut. Ulospäin se tuska ja pettymys ei näy, koska hautaan sen mieluummin kuin näytän - haluan olla ensisijaisesti kaikkea muuta kuin kipeä. Mutta pikku hiljaa elämä on muuttunut eri suuntaan kuin luulin: lääkärikäynteihin, kuntoutukseen, uintiharrastukseen, fysioterapiaan. Sen ajan kun minun kuuluisi olla töissä (tehtävässä, jonka kahdesta ammatistani voisin melkeinpä valita) käytän nyt itseni hoitamiseen. Jollekin se voi tarkoittaa loputtomasti kiireettömiä aamuja kahvia siemaillen ja lehteä selaten, lounasta lempiravintolassa ja iltapäivätee sohvannurkassa villasukat jalassa ja kissa kainalossa. Minulle se on loputtomasti aamuja "painajaisessa" joka ei tunnu loppuvan, jomottavaa, pistävää, repivää, hyvin intensiivistä syvää kipua aamusta iltaan. Jos kipuni olisi väri, se olisi syvä tummanpunainen, materiaaliltaan pehmeän rosoinen. Ja vaikka kuinka joka aamu koitan ajatella: "Tänään on hyvä päivä, parempi kuin eilinen", en voi kieltää tuntevani pettymystä siitä että kipu on yhä olemassa

Ehkä kirjoitukseni kivusta alkavat jo kyllästyttää, mutta siitä ei voida puhua liikaa. On olemassa harvinaisia tiloja ja sairauksia jotka aiheuttavat kovaa ja pysyvää kipua ja edelleen suurta kärsimystä. En minä koe että kaksi ja puoli vuotta elämästäni jatkuvan kivun kanssa olisi mennyt hukkaan - en ollenkaan. Päinvastoin, olen oppinut hirveästi elämästä. Mutta silti haluaisin elää ilman kipua, ja jokainen päivä kivun kanssa on todella raskas. Viime viikolla sain ensimmäisen kipuani oikeasti selittävän niskaperäisen diagnoosin. Ilmeeni, kun lääkäri sanoi minun olleen oikeassa että jotakin muutakin tässä on kuin migreeni, oli huojentunut. Seuraavaksi kysyinkin jo: Mitä nyt?

On selvää, ettei pitkittyneitä vaikeita kiputiloja paranneta yhdellä pillerillä tai parilla hierontakerralla. Mutta todellako pitää odottaa vuosia, että edes vähän ollaan kivun syntysyyn jäljillä? Mitä enemmän sukkuloin terveydenhuoltojärjestelmässämme sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että potilas on oman elämänsä ja terveytensä etsivä, jota ei usein kuunnella tarpeeksi. Usein monet asiat joudutaan ottamaan selville itse. Olen ollut oikeassa ainakin seuraavista asioista: borrelioosista, kilpirauhasen vajaatoiminnasta, niskan tilanteesta ja piilevästä raudanpuutteesta. Silti, potilaana, minulla ei ole riittävää tietoa ja taitoa hoitaa itse itseäni kuntoon. Siihen tarvitaan erikoishoitoa, johon tällä hetkellä jonotan.

Summa summarum tekstin otsikko kertoo että minussa on paljon muutakin kuin kipua ja sairautta jäljellä, vaikka aina ei uskoisi. Olen panostanut paljon ystävyyssuhteisiin, joista jokainen on eri tavalla tosi tärkeä. Varsinkin ammatillisesti toivon pystyväni pian taas työhön josta nautin. Ennen sitä haluaisin kuitenkin herätä virkeänä. Muistaa sovitut menot ja jaksaa tehdä aikomani asiat. Niitä asioita, jotka meille terveenä ovat täysin itsestään selviä.